`Sain varmistuksen sisälläni kasvavasta lapsesta muiden verikokeiden yhteydessä, kun olin maininnut lääkärille, että mahdollisuus tähän on olemassa. Olimme onnesta hykkyröillä`

Näin hän alustaa tulevaa kertomustaan. Kertomustaan n. kuuden vuoden takaisista tapahtumista. Hän on nainen ja äiti, äiti ja nainen. Hän on supernainen, ihan oikeasti. 

Kun ehdotin hänellä tämän jutun tekemistä, hän suostui heti. Hän ei enää pelkää, päinvastoin, hän on ottanut kaikesta päälle kaadetusta kurasta agressiot talteen ja muuttanut ne voimaksi, voimaksi jolla hän kykenee mihin tahansa näiden kokemusten jälkeen. Näin minä sen asian näen. Kerron nyt tositarinan joka saa ihoni kananlihalle ja silmäni kostumaan. 

Raskaus sujui normaalisti, ilman mitään ongelmia. Yhtenä aamuna nainen muistaa voineensa pahoin hampaita pestessään, ei muuta. Kerran muistaa myös sanoneensa, että tämä raskaus on sujunut niin hyvin, että jotain pahaa varmasti tulee tapahtumaan. Jouluviikolla normaalin neuvolakäynnin yhteydessä hänen arvonsa olivat huonot ja hänet lähetettiin kiireellisesti TAYSiin jatkotutkimuksiin. Hän osasi jo aavistella, että mistä olisi kyse.

 

Tämä raskaus joudutaan purkamaan

 

Raskaus oli edennyt vasta viikolle 25, kun lähete Taysiin oli kourassa. Kotikunta ei ollut sairaalan kanssa samalla paikkakunnalla, joten ajomatka sinne oli helvetillinen. Odotettuaan hetken hän pääsi näkemään lääkärin joka ultrasi hänet. Lääkäri totesi; `-Tämä raskaus joudutaan purkamaan`. Hän oli siis saanut raskausmyrkytyksen. Hänen verenpaineet olivat kriisitasolla. Sekä tuleva äiti, että lapsi olivat vaarassa. Jännittynyt ja pelosta sekaisin oleva nainen sai kysyttyä, että eikö siis mitään mahdollisuuksia enää ole, johon lääkäri vastasi, että `Joo, on toki mahdollisuuksia.`

Huhhuh! Minä kävin itse saamassa kortisonipiikit vauvan keuhkoja varten, kun odotin toista lastani. Makasin siellä synnytysvastaanoton käytävällä ja itkin, itkin sitä etten kestä jos lapseni syntyy näin aikaisin. En vain kestä. Minulla oli silloin menossa rv 31, eli olin 6 viikkoa pidemmällä kuin tarinan päähenkilö. 6 viikkoa on näissä hommissa aika paljon! Tunnen nyt turhamaisuuden tunnetta, vaikka turhaa se oma tuskani ei silloin ollutkaan. Tämä kertomus saa vain kaiken muun tuntumaan niin pieneltä.

Takaisin aiheeseen. Lääkärin ala-arvoisen lausahduksen jälkeen hänet vietiin osaston kautta synnytyssaliin. Salissa hänen arvonsa kuitenkin paranivat, joten hänet siirrettiin takaisin osastolle. Koska hänen verenpaineet piti pitää alhaalla, hän vietti päivänsä pimeässä huoneessa ja muistelee miettineensä kuolemaa. Oli myös kysellyt lääkäreiltä useaan otteeseen `kuolenko minä?`. Kuudentena päivänä, molempien tila alkoi olla niin huono, että sektioon oli ryhdyttävä. Hätäkastetta varten piti antaa nimet valmiiksi. Kaikki alkoi tuntua todelliselta. 

Sen joulun kirkkain tähti ja suurin ihme syntyi maailmaan, kun ulkona oli kylmä pakkausyö. Pieni tyttö painoi 540g ja oli 30cm pitkä. Päästäessään ensimmäisen kirkaisunsa, joka kuulemma kuulosti ihan pienen kissan maukumiselta, hänen äitinsä häkeltyi. Äiti ei vielä silloin tiennyt kuinka pieni vauvansa olikaan, koska ei häntä siinä hötäkässä ehtinyt nähdä. Tyttökultaa lähdettiin kiidättämään teho-osastolle. Hänen isä ehti sanoa salilla vain `v**** se on pieni`. Jotenkin tuo karski lause kuulostaa tässä yhteydessä ihanalta. Eikö?

Myös äiti vietiin teholle toipumaan leikkauksesta. Hoitajat toivat tulostetun kuvan vauvasta äidin huoneeseen ja teippasivat sen hänen tippatelineeseen. Esikoisensa, tyttärensä nainen näki vasta kaksi päivää synnytyksen jälkeen. Hän muistaa miten utopistinen tunne oli mennä sinne tehohuoneeseen, jossa monitoreiden valot vain vilkkuivat ja kun hän viimein näki lapsensa, hän ei voinut uskoa, että siinä se oma tytär on, kaikkien niiden letkujen peitossa. Hän muistaa tunteneensa outoa tunnetta, ihan kuin olisi seurannut omaa elämäänsä sivusta päin. 

Yksi hoitaja oli sanonut tälle tuoreelle äidille, että tämä vauva on sitkeä, koska näin pienet harvoin pistävät hanttiin toimenpiteitä, mutta tämä yksilö teki niin. Vaikka oli kuinka sitkeä niin vaikeuksia tuli vastaan paljon. Ensimmäinen romahdus oli verenvuoto keuhkoissa ja äiti näki kuinka pienen ihmisenalun suusta imettiin verta pienellä putkella………….. 

Minun tekee mieli romahtaa, mutta kirjoitan vain muistiinpanojani kynä sauhuten. Tämän jälkeen vauvalla oli hyviä päiviä ja oli huonoja päiviä. 

Äiti pääsi kotiin muutamia päiviä sektion jälkeen. Hän kertoo ihailleensa lunta samalla, kun ajatteli miten hienoa oli olla elossa. Koki kuitenkin myös, että hänen kroppansa oli pettänyt hänet, lähti luottamus siihen sekä itseen kun ei `pystynyt` olemaan raskaana täyttä 40 viikkoa.

Kotona olo ei ollut kovin helppoa. Sairaalasta oli sanottu, että he eivät soita muutakuin silloin kun on hätätilanne. Tämän jälkeen äiti alkoi pelätä puhelimen pirinää.

Yhtenä yönä hän heräsi tunteeseen, että jokin on vialla ja soitti sairaalaan. Sieltä vastattiin, että juuri hetki sitten oli tapahtunut jotain ja ääni puhelimessa kehoitti äitiä ja isää lähtemään tulemaan kohti sairaalaa, koska nyt on kaikki pelissä. Matka sairaalaan oli jälleen helvetillinen. Perille päästyään tilanne olikin jo parantunut, siellä se sissityttö jälleen pisti kuolemalle hanttiin. 

Ensimmäisen kerran äiti sai lapsensa syliin hänen ollessa kuukauden ikäinen. Äiti muistaa seuranneensa monitoreita niin intensiivisesti, että hoitajat käänsivät ne häneltä pois. Kenguruhoito sujui rauhallisemmin isältä, kuin jatkuvasti huolestuneelta äidiltä. Muutaman kerran äiti sai vauvaa myös rinnalle, koska piti maitotuotantoa yllä kotona pumppaamalla. Vauvan tuli vaan näissä hetkissä niin hyvä olo, että unohti hengittää jolloin ne hetket päättyivät monitoreiden huutaessa. Tiesittekö muuten, että näin pienien kerta-annos alussa on 0,5ml maitoa. Ei järin iso siis.  

 

Tyttö pääsi kotiin vain muutaman päivän ennen alkuperäistä laskettuaikaansa. Silloin hän painoi n. 2400g ja takana oli vähän vajaa 100 päivää sairaalassa. 100 elämänsä ensimmäistä päivää.  Valitettavasti jo ensimmäisen kotona vietetyn vuorokauden jälkeen he palasivat sairaalaan. Syynä keuhkokuume. 

Kotona elo ei ollut niin auvoisaa, kuin ehkä useimmissa kodeissa jossa on vastasyntynyt vauva. Äidin henkinen puoli alkoi pettää pikku hiljaa. Myös parisuhde jäi toiselle tai jopa kolmannelle sijalle, kun huoli vauvasta painoi mieltä koko ajan. Äiti oli epävarma kaikesta tekemästään ja joutui soittamaan usein apujoukkoja kesken päivän tuekseen, että sai mm. syötöt hoitumaan. Vauva kuitenkin kehittyi hyvin ja paino nousi, kunnes tuli seuraava takapakki,n. 3kk kotiinpääsyn jälkeen. Tyttö alkoi oksentamaan, ei syönyt mitään ja vatsa turposi valtavaksi. Vasta toisella sairaalakäynnillä selvisi, että hänen ohutsuolesta oli 30cm kuoliossa ja siellä oli vain parin millin rako josta sen olisi pitänyt pystyä toimimaan. Tämä johtui mahdollisesti tulehduksesta joka oli myllännyt hänen suolistossaan alkuaikoina.

Suolistoa leikattiin sen vuoden syksyllä, jonka jälkeen elämä alkoi helpottaa. 

 

En rakasta sinua enää

 

Kaikki pienten lasten vanhemmat tietää, että parisuhde on koetuksella varsinkin jos perhettä ravistellaan ja lapsi sairastelee. Siinä tunteet myllää niin, että ainakaan minä en ole koskaan pystynyt ajattelemaan suurta kuvaa. Olen suuttunut, itkenyt ja syyttänyt. Meidän lapsella oli n. kuukauden mittainen koliikki ja sinä aikana huusimme mieheni kanssa toisillemme varmaan joka toinen ilta. Olimme molemmat väsyneitä. Miten parisuhdetta pitäisi hoitaa jos käy läpi tuollaisen mitä tämä nainen ja mies kävivät? Ei ilman ulkopuolista apua ainakaan. No valitettavasti heitä ei välttämättä olisi auttanut edes se ulkopuolinen apu. Heidän n. viisivuotinen yhteiselo päättyi miehen sanoihin `en rakasta sinua enää`.

Nyt kun tästä lauseesta on kulunut aikaa n. 5 vuotta, nainen sanoo ymmärtävänsä miestä täysin.   Hän kertoo, ettei kanna kaunaa vaan se oli aivan oikea päätös. Vaikkei se tietenkään siltä tuntunut siinä hetkessä. Hän ajattelee, että häntä valmisteltiin yksinoloon jo silloin, kun hän yksin matkasi joka päivä bussilla 50km sairaalaan katsomaan tytärtään niiden 100 päivän aikana, kun hän siellä oli. Isä ei pystynyt olemaan aina mukana, koska hänellä oli yritys hoidettavanaan.  Eron yhteydessä nainen kertoo menettäneensä naiseutensa. Eli kaiken tapahtuneen summa oli ettei hän enää luottanut itseensä, kroppaansa eikä pystynyt katsomaan itseään peilistä. Hän oli hajonnut lopullisestii. Kaikkien näiden mullistusten jälkeen hän joutui hyväksymään avuntarpeen ja hyväksymään itsensä, jotta hän voi nyt nauttia elämästä. Hän kertoo myös nykyään joka ilta sängyssä miettivänsä muutaman asian josta on kiitollinen. 

Tänä päivänä, tällä hetkellä näen edessäni ihmisen, joka on selvinnyt yhden sorttisesta tsunamista. Näen naisen joka on joutunut kokoamaan itsensä pala-palalta uudestaan. Näen selviytyjän, soturin, kivimuurin ja silti yhden tunteellisimmista ihmisistä ketä olen koskaan tavannut. Hän on reipas, avoin ja ystävällinen. Hän on sielukas, lahjakas ja rakastava nainen isolla N:llä. Ja mikä tärkeintä,  hän on myös äiti pienelle ja jumankekka niin pippuriselle tytölle. Tytölle jolla on hersyvä ääni ja kimakka nauru. Hänellä on ihania juttuja ja äitinsä oppien mukaan on avoin, tunteellinen ja perhettä arvostava lapsi. Hän on todellinen taistelija! Tyttö viettää viikottain aikaa myös isänsä kanssa ja heidän kaikkien kolmen yhteinen suhde voi hyvin. Ero on käsitelty ja anteeksi on annettu. Tämä supernainen painottaa lopuksi, että kaikki tapahtumat tapahtuu ihmistä varten. Vaikka heidän tarinansa on poikkeuksellinen on tämä kaikki ollut tarkoitettua. 

Minä kiitän tästä mahdollisuudesta. Mahdollisuudesta jakaa tämä selviytymistarina teille kaikille. Toivon tämän tuovan jollekin lohtua, jollekin toivon kipinää, jollekin tahtoa ja jollekin uskoa parempaan. 

Maikku

Kommentit (2)

27+4

Kyyneleet silmissä tämän tutun tarinan luin.
Itsellä takana hyvin samankaltainen elämäni Tsunami, josta selvisin hyvin osittain myös tämän tarinan Äidin ansiosta. Äidin, joka tarjosi tuntemattomalle, ventovieraalle toiselle samaa läpikäyvälle äidille vilpittömän sydämellisen vertaistukensa ja toivon. Joka päivä oman pikkukeskoseni selvitymisestä kiittäen kiitän myös tämän tarinan äitiä, josta on tullut sielunsisko ♡

maikkuy
Liittynyt22.10.2015

Vertaistuen voima ja sen tuoma apu näissä tilanteissa on varmasti korvaamatonta! On ihanaa, että löysitte toisenne!❤️

Seuraa 

Elämän mutkia ja äitiyden vaiheita. Tässä blogissa pohdiskellaan elämää sieltä ja täältä, tuu mukaan!

Hep! Löydät minut myös Facebookista; Tunteita ja Tuulihattuja, menkääs tykkäileen :)

contacts: maikku.y@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

Instagram