Tässä onkin vierähtänyt ihan yllättävän pitkä aika edellisestä kirjoituksestani. Syynä jatkuvat onnenpäivät perheen ja ystävien parissa. Synttärit, häät ja rippijuhlat. Kahvihetki naapurissa ja kotiin kannettu marjapiirakka. Lettukestit ja kirpparipäivä. Keskustelut ystävän puutarhassa ja yöpyminen Porvoon vanhassa kaupungissa hulvattoman kaveripariskunnan kanssa. Onnen hetkiä on koettu myös työssä. Liikunnan ja eri-ikäisten liikkujien parissa. Onnea on onnistumisen ilosta syntyneet hymyt ja yläfemmat. Onnea voi olla järviuinti. Tai parkour tunti. Onnea voi olla myös taputus olkapäälle ja peukalo ylös merkki. Yksinkertaisesti sanottuna, onnea on pyyteetön yhdessä olo. Ja saippuakuplat.

Vajaan kahden viikon sisällä on tullut osallistuttua hyvinkin erilaisiin kirkollisiin menoihin. Neljässä eri kirkossa ja neljällä eri paikkakunnalla. Yhteensä enemmän kuin vuosiin. Tarkemmin mietittynä moniin vuosiin, koska viime joulukuun Kauneimmat joululaulut jäi kuulematta ja edellisistä rippijuhlistakin on vierähtänyt jo viisi vuotta.

Tämän kesän "kirkolliskiertueeni" startti tapahtui Snappertunan jo 1600-luvulla rakennetussa tunnelmallisessa puukirkossa, jossa kävin nuorimman lapsemme seurana kuittaamassa rippikouluun liittyviä velvollisuuksia. Muutaman päivän päästä olin jälleen kädet ristissä, tällä kertaa Porvoon tuomiokirkon korkeiden kirkonpenkkien välissä ensimmäisen kummilapsemme hääseremoniaa todistaen.

Muutama päivä välissä ja kolmannella kirkkokäynnillä sain kuunnella “Isä meidän rukousta” kalliolla, metsän laidalla merelle tähyillen. Rippikoululaisemme leiri oli edennyt vanheimpain iltaan asti ja papin saarna ulkokappelissa aloitti viihtyisän vierailuillan. Ja sitten kahvia, pullaa ja kuivakakkua. Seuraavaksi olikin jo sunnuntai ja koko homman päätös, konfirmaatio jumalanpalvelus Tammisaaren vaaleassa ja avarassa kirkossa.  Niin ihanan nuoret ja suloiset, hieman hontelot ja hömelöt viisitoistavuotiaat. Tytöt kauniissa mekoissa ja pojat tummissa puvuissa. Korkkareita ja pitkiä hiuksia. Pystytukkia ja muutama vesikampauskin. Elämä edessä.

Juhlat on aina juhlat omine seremonioineen. Ja vaikka kristillinen elämä ei perheessämme ole sen suurempi asia, täytyy taas todeta että kyllähän häiden ja rippijuhlien kirkollismenot antavat juhlapäiviin oman ryhtinsä ja kaavansa. Omaan kulttuuriimme kuuluvan juhlan tunnun. Kuten oman mummin, anopin ja pojan kanssa kylki kyljessä ehtoollisen nauttiminen. Aika harvinainen hetki kuitenkin.

Perinteiden jatkuminen antaa voimaa ja luo turvaa. Turvaa luo myös yksi suosikeistani kaikissa juhlissa. Ne hetket kun joku rohkea nousee ylös ja kilisyttää lasia. Kaikki te juhlakalujen läheiset, isät, mummit ja kummisedät. Kaikki te joilla on sanottavaa, luotte juhliin ihan omanlaisen tunnelman. Jatkamalla perinteitä. Jakamalla omia kokemuksianne. Vakuuttamalla että asiat on tällä hetkellä juuri niinkuin pitääkin. Mikä voi nuoresta parista tai vasta konfirmoidusta tuntua paremmalta kuin vanhemman ja viisaamman hupaisat muistot, mutta myös ne kannustavat sanat. Tai ne joskus ihmetystä herättävät elämän ohjeet joita muistellaan sitten joskus. Puheiden kehoitukset luottaa itseensä. Olla oma itsensä. Iloita omista saavutuksista ja suunnitelmista. Ja kaikista tärkein. 

Uskaltaa olla onnellinen.

Rakkaan anoppini sanoin " Voisin kirjoittaa sinulle laulun nuoruudesta ja unelmista, mutta nuoruus on laulu itse.....perhosen siipien haavoittuva sametti tai herkkä kukka ja kuitenkin niin voimakas."

Aurinkoa

Nina

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Arabiemiraateissa asuva Nina on koulutusalalla työskentelevän miehen vaimo, kolmen lapsen äiti, koiran omistaja ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, kulttuureista ja kielistä kiinnostunut vapaa kirjoittaja. Blogissa havainnoidaan arkea ja juhlaa AbuDhabissa, kiihkeän kasvun suurkaupungissa. Tai toisinaan jossain ihan toisaalla. Rakkaudella ja huumorilla tietenkin.

SunTowerLife -> Instagramissa

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat

Instagram