Melkein joulukuun puolesta välistä asti elämä on ollut yhtä perhejuhlaa ja arjesta poikkeamista. Ensin oma poikasemme oli täällä ja sitten me nuorimmaisen kanssa Suomessa, omassa kodissa, pikkukaupungissa. Tapaamassa rakasta isomummia, omia vanhempia ja tietenkin anoppilassa nauttimassa hyvää uunilohta, jätskiä ja mansikoita. Ja olihan minulla mahdollisuus tehdä ihan oman alan töitäkin, joka omalta osaltaan kruunasi koko reissun. Suomi reissulta palatessamme nappasimme samalle lennolle myös äitini, lasteni mummin ja mieheni anopin. Viikon lomaretkelle Arabian niemimaalle vähän toisenlaisiin maisemiin. Lomalle Suomesta, talvesta ja omista arkikuvioista. Ja ihmehän se olisi ollut jos äiti ei olisi tykännyt. Olla meidän kanssa paikassa jossa aurinko paistaa ja uimavedet houkuttelevat altaissa ja rannoilla.

Vaikka meidän perheen arkea, niin myös juhlaa tämäkin viikko ja äitini siinä reippaasti mukana. Ihmettelemässä meidän tapaamme elää korkeassa tornissa ja tinkaamassa ostoksien hinnasta bangladesilaisen räpsyripsi miehen kanssa. Ulkoiluttamassa pientä mustaa täydelliseksi city-koiraksi muuntautunutta pinseriä ja kipaista hissillä alakerran kauppakeskuksessa. Pulikoimassa ihanan suolaisessa meressä ja nauttimassa japanilaisesta illallisesta tunnelmallisessa Venetian villagessa. ”Itketteks te molemmat?” kysyi tyttäreni pöyristyneenä kun katsoi meitä kyynelehteviä kikattelijoita punaviinilasin ja herkullisen ruoan ääressä. Minkäs sille mahtaa jos itkuherkkyys on geeneissä.

Arjesta puheenollen, äidin kanssa tuli tietenkin puhe myös täällä olon jatkuvuudesta. Ja arkisesti siitä arjesta siis. Että minkälainen se oma arkeni ylipäätään on? Vaikka eikös sen sanota olevan aika samanlaista joka paikassa, satoi tai paistoi? Paplarit päässä ja aamutossut jalassa lapsen koulueväiden laittoa ja paidan silitystä. Työtä, koulua, harrastuksia ja kodinhoitoa. Aikataulutusta ylipäätään. Vaikka hiekkainen horisontti ja ulkosuomalaisuus antavat siihen tietenkin omat vivahteensa. Mahdollisuuden kerätä simpukoita rannalta vaikka väliaikaisuus on läsnä joka päivä. Jos ei joka päivä niin joka viikko meillä mietitään jatkoa ja käytetään lausetta että “ jos me ollaan täällä vielä ensi vuonna, niin sitten…. ?”

Ollaan tai ei, nyt on nyt ja tämä hetki ja tuntemukset ovat tärkeitä!

Varsinkin nuorimmaisemme, elämän paloa täynnä olevan, isoja sisaruksiaan kaipaavan ja heidän polkujaan innokkaasti tarkkailevan  tyttösen kanssa juttelemme usein siitä kuuluisasta “hetkestä nauttimisesta”. Muruseni, nyt on nyt ja jos joka päivä odotamme vain tulevaa, voimme hukata koko matkan siinä välissä.

Kieltämättä, kyllähän tätä omaa eloa täällä on oikein mielenkiintoista tarkastella ulkopuolisen silmin. Itse asiassa, jonkin aikaa sitten yksi ihanan aito ja lämminsydäminen ystäväni kertoi lukevansa innolla ja pienellä kateudellakin kirjoituksiani ja katselevani kauniita kuviani. Ja tokaisi, kai puoliksi leikillään, että voisinko joskus kirjoittaa ja vilauttaa jotain vähemmän kaunista ja ihanaa. Kenties jotain “mikäsiellämättääjuttuja?” Kiitos palautteesta. Voin yrittää vähän kapinoida, vaikka se ei tulekaan olemaan kovin helppoa. Mistä lie johtuu, mutta helppo toive se ei ole. Ruodin ruodittavaksi tarkoitetut asiat nimittäin pienellä ja intiimillä porukalla. Jos aina silloinkaan. Omat puhinat ja höyryt taidan päästellä taivaan tuuliin koiran kanssa tarpoessa, maisemien vaihtuessa ja niistä huolimatta. Jokainen tyylillään ja tarkoitan sitä todella. Kadehtiminen on turhaa, jokaisella on kuitenkin omat rekensä vedettävänä. Mutta jotain niistä varjopuolista...tämän kaiken rajallisuus varmaankin? Olisi kiva olla niin monessa paikassa yhtä aikaa. Siellä missä minulle kaikista tärkeimmät ihmiset ovat tällä hetkellä, eli yhtä aikaa täällä Lähi-idässä, siellä Pohjolassa ja tuolla kaukana, merten takana Oseaniassa.

Äitini laskeutui juuri Helsinki-Vantaalle. Matka on mennyt varmasti yhteisiä päiviä läpikäydessä. Muistoissa hupsuja juttuja ja meidän arkeen tutustumista. Ihania tuoksuja, ystävällisiä ihmisiä ja maagisia rukouskutsuja. Hänellä on nyt uudet geelikynnet, hennatatuointi ja kaunis päivetys. Ihanien yhdessäolohetkien lisäksi meillä täällä tornissa on pakastin täynnä korvapuusteja. Kaasu-uunissa kikkailtuja, kertaalleen käännettyjäkin herkkukääryleitä. Kyllä äiti keinot keksii!

Nautitaan hetkestä, koska kohta on jo seuraava.

Aurinkoa

Nina

 

She came here with full of happiness and joy! It’s gonna be an exciting trip to a new cooking culture, she planned. Where to find a fresh yeast, rough flour and what about cardamom, does it exist in this part of the world? Oh yes, just ask and you got it! If you get the fresh yeast from a handsome baker, flour from the store downstairs and tell me about the cardamom! Did she really question the existence of a good cardamom? In a promised land of exotic spices? Easily she got them all and followed the reliable recipe from her mobile phone. Marking a lifetime of memories. One more place where my mum has baked delicious cinnamon rolls.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Arabiemiraateissa asuva Nina on koulutusalalla työskentelevän miehen vaimo, kolmen lapsen äiti, koiran omistaja ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, kulttuureista ja kielistä kiinnostunut vapaa kirjoittaja. Blogissa havainnoidaan arkea ja juhlaa AbuDhabissa, kiihkeän kasvun suurkaupungissa. Tai toisinaan jossain ihan toisaalla. Rakkaudella ja huumorilla tietenkin.

SunTowerLife -> Instagramissa

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat

Instagram