Seuraavien viikkojen aikana tunsin iholla, mitä ruuhkavuodet todella merkitsevät. Olo vastasyntyneen kanssa oli kaksijakoinen; oli joko kiire imettämään vauvaa tai hoitamaan isää. Esikoiselle piti paukkupakkasten keskellä yrittää keksiä tekemistä. Päiväkoti ja kaverit olivat kaukana.

Kuinka paljon sairautta kolmivuotiaan edes olisi hyvä nähdä?

Sitä tuskailin sen verran kun jaksoin.

Suhasin sairaalaan ja takaisin kolmekin kertaa päivässä.

Onnea oli se, että mieheni oli saanut sovittua töistä puoli vuotta kestävän projektin lähikaupunkiin, joten pääsimme kaikki muuttamaan hetkeksi lapsuudenkotiini. Veljeni oli laittanut opintonsa tauolle, isäni naisystävä luovi töistä pidempiä vapaita, joten hoidimme ja vierailimme isän luona sairaalassa vuoroissa. Äitini auttoi lastenhoidossa, niin pääsin sairaalaan välillä myös ilman lapsia.

Olimme päässeet isän hoitamisessa helpolla. Kun isältä joulun jälkeen lähti liikuntakyky, hän joutui suoraan sairaalaan. Suurin osa käytännön toimista hoidettiin siellä ja hyvin. Teimme voinnin huonontuessa pieniä juttuja: syötimme, pesimme hampaita tai kohensimme isän asentoa. Meille ei tullut kertaakaan mieleen, olisiko hän voinut olla kotihoidossa pidempään?

Noina viikkoina mietin omaishoitajia - ja mietin yhä. Virkaa jota varmaan kukaan ei toivo, mutta moni joutuu sen jossain vaiheessa elämässä ottamaan. Vuosiksi. Vuosikymmeniksi. Meidän Via Dolorosamme ei ollut tähän verrattuna mitään.

Onnea oli isän naisystävä. He olivat tunteneet vasta vuoden, kun lääkäri lausui lohduttoman diagnoosin. Kuinka moni oli samassa tilanteessa lähtenyt? Sen sijaan isän naisystävä hoisi häntä rakkaudella loppuun asti. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

Isän puhe heikkeni voinnin mukana, syöpäsolujen ottaessa vallan yhä uusista osista kehoa. Meidän oli välillä mahdotonta ymmärtää, mitä hän tarkoitti. Tuskastuneena hän osoitteli ympärilleen, kaivoimme sairaalakaapin taskusta milloin rahapussia, avaimia tai lämpimämpää peittoa. Mikään ei osunut yleensä oikeaan. Vuoron vaihtuessa luovutimme arvuutustehtävän seuraavalle.

Muistan yhden illan, kun mieheni tuli töiden jälkeen mukaan sairaalaan. Olimme veljeni kanssa kaksi päivää arvuutelleet, mitä isä tarkoitti. Jotenkin se liittyi kukkiin, joita maljakossa oli sairaalan yöpöydällä. Lähetetäänkö naisystävälle kukkia? Se oli viimeisin arvaukseni. Isä tuhahti tyytymättömänä. Väärin.

Insinöörimieheni mittaili hetken huonetta. Siirretäänkö kukat edestä, että näet ovelle?

K-k-kyllä! Isä melkein hihkaisi voitonriemuisesti.

Hetken aikaa hän näytti melkein onnelliselta. Isän maailma oli typistynyt yhteen sairaalahuoneeseen.

Edellinen

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2017

Kategoriat