Rakas sinusta on tullut pullukka. Hurjat rakkauskilot. Laihduttajan suloinen kosto. Fitistä fätiksi ja takaisin. Suurin pudottaja. Hurja painonpudotus. Jutan superdieetit. Jutan ja Vertin supersinkkudieetit. 

Muistaako joku muita?

Juoni on yleensä seuraava. Elämäntapamuuttuja ja/ tai sen puoliso haluaa pienemmäksi. On maattu sohvalla, syöty pullaa, jätskiä ja sipsejä – joskus vedetty myös olutta. Tätä näytetään myös katsojalle. Viimeinen pisara on saavutettu, ja nyt pitäisi sitten elämäntapamuuttua.

Hätiin saapuu personal trainer, joka ratsaa pullukan ruokapäiväkirjan ja jääkaapin sisällön – sitä kauhistellaan yhdessä. Sitten etsitään syitä, miksi elämäntapamuuttuja on päästänyt elämänsä ja itsensä niin huonoon kuntoon.

Syitä on yhtä monta kuin muuttujaakin; osa niistä traagisiakin. Sinä voit muuttua ja olla taas onnellinen, elämäntapamuuttujalle vakuutetaan. Sitten alkaa hurja treeni ja superdieetti, jonka aika vuodatetaan hikeä ja kyyneleitä. Kahdeksan viikon tai puolen vuoden kuluttua katsojille – ja puolisolle, perheelle, ystäville, ehkä myös pettäjä-eksälle – esitellään pienentynyt muuttuja, joka on vannoo, että ei ikinä enää tartu suklaapatukkaan. 

Mutta tarttuu kuitenkin.

Tähän mennessä tehtyjen tutkimusten mukaan valtaosa laihdutusohjelmien elämäntapamuuttujista nimittäin lihoo takaisin. Eikä se ole ihme, sillä sillä tilastojen valossa myös ihan ilman tv-dokumentointia laihtunut elämäntapamuuttuja saa kilonsa takaisin – yleensä korkojen kera. Jokainen aiheeseen perehtynyt ikilaihduttaja ja elämäntapamuuttuja tietää tämän. Myös minä.

Ja ahmin näitä ohjelmia. Kaudesta toiseen. Formaatista seuraavaan – entistä järjettömämpään. 

Miksi ihmeessä?

Olen ikuinen viiden kilon pudottaja. Oikeastaan olin viiden kilon pudottaja ennen kuin minulla oli tätä nykyistä viittä kiloa. Järkisyistä päädyin viimeksi viime kesänä, että ehkä se edellinen viisi kiloa on tällä iällä ja tässä elämäntilanteessa sittenkin ok, mutta jos vain saisin pudotettua tämän viimeisen viisi kiloa, se olisi riittävän hyvä. *Aplodit sille, joka pysyi kärryillä.

Kuin teeveessä konsanaan karsin elämästä kuukauden ajaksi kaikki mahdolliset pahat hiilihydraatit ja  sosiaaliset menot. Mies jäi lasten kanssa vanhempainvapaalle, joten päiväkotikuskausten sijaan pääsin liikkumaan ennen töiden alkamista. Liikkunut olen aina, mutta nyt ehdin tuplasti enemmän. 

Ehdottomuus oli lopulta helppoa, kun pääsi alkuun ja maali oli selvillä. Viiden viikon kuluttua olin viisi kiloa kevyempi ja pääsin ansaitulle kesälomalle.

                                                                               Ja sitten se tapahtui. Elämä.

Muutamat festarit, kesävieraat ja mökkireissut. Arkirumban alkaminen, jolloin puoliso ei voinut enää omistautua äidin kuntoprojektille. Tuli päiviä, jolloin ehdin valmistamaan koko perheelle terveellistä ruokaa, josta jäi itselleni seuraavaksi päiväksi terveellinen lounas työpäivälle. Usein ehdin liikkumaan kolme kertaa viikossa.

" Olin viiden kilon pudottaja ennen kuin minulla oli tätä nykyistä viittä kiloa "

Sitten tuli niitä viikkoja, kun kukin lapsi vuorollaan sairasti ja ehdin hoitaa vain heidät ja työni – ja heitellä pinaattilettuja mikroon. Päälle suklaata, että jaksoin kirjoittaa päivällä kirjoittamatta jääneet hommat. Aika normaalia elämää. Välillä valvottuja öitä, kuitenkin enemmän niitä nukuttuja ja hyviä.

Suhteellisen hyvä elämänhallinta, riittävän onnellinen arki ja parisuhde ruuhkavuosien keskellä, salliva, mutta kohtuullinen suhde ruokaan ja itseen – silti kilot tulivat syksyn mittaan takaisin. Joka ikinen.

On hyvin ymmärrettävää, että näiden laihdutusohjelmien pikaelämäntapamuuttujat inspiroivat. Tietenkin jokainen haluaa olevista tai olemattomista ylikiloista eroon mahdollisimman nopeasti. 

Vaikka tutkimukset ja asiantuntijat sanoisivat toista, minäkin halusin uskoa, että juuri minun kohdallani pikapudotus jää pysyväksi. 

Ja onhan se selvää, miksi tämä ei vain onnistu.

Aineenvaihdunta ja pää eivät kuitenkaan viidessä viikossa ehdi muodostaa rutiineja. Liian paljon, liian nopeasti. Usein vääristä syistä. 

Todellinen ja onnistunut elämäntapamuutos vaatisi muuttujalta ja myös ohjelmaformaatilta ainakin sellaisen viiden tuotantokauden mittaisen satsauksen. 

Ensimmäisellä tuotantokaudella muuttuja perehtyisi terapiassa ja arjessa syihin, miksi hänellä on ruokaan ja vartaloon kompleksinen suhde.

Toisella tuotantokaudella haluttaisiin eroon bodyshamingista. Eli opeteltaisi siinä samalla arvostamaan itseä (ja muita) ihan tuolleen ihmisenä, ei vain vartalona tai jenkkakahvoina. 

Kolmannella kaudella olisi aika tehdä ruokavalioon muutama maltillinen muutos. Niitäpä muuttuja sitten opettelisi loppukauden ajan. Samalla hän voisi etsiä itselleen liikuntalajin, jota voisi kuvitella lähtevänsä harrastamaan myös kuvausten päätyttyä ja joka ei vaatisi tapahtuakseen maksimaalisia ponnisteluja elämässä ja arjessa.

 

 

Neljännellä kaudella näitä oppeja syvennettäisiin hitaasti osaksi arkea. Tarkistettaisiin vielä, että onhan tämä elämä jota muuttuja elää varmasti noin muutenkin yhä onnellisen tapaista. 

Viidennellä kaudella töllötettäisiin, kuinka nämä muutokset ovat juurtuneet arkeen. Todettaisiin ehkä mittanauhalla, että senttejä on lähtenyt, sillä vaa'at ovat vuonna 2017 niin pasée. 

Elämäntapamuuttuja ottaisi muutoksen maltillisesti vastaan, sillä hän oli ehtinyt tottua ja sisäistää uudet mitat ja elämäntavat. Jatkaa elämää niissä iloineen ja suruineen. 

Jännää? 

Ehkä ei parasta mahdollista tositeeveematskua, mutta lähempänä kuvausta todellisesta onnistuneesta elämäntapamuutoksesta.

Hurjalla ja superilla tai fätillä ja fitillä kun on onnistuneen painonpudotuksen ja onnellisen elämän kanssa hyvin harvoin mitään tekemistä.

Kaikesta huolimatta olen töllöttänyt näitä sarjoja tänäkin tammikuuna. Erona entiseen otan ne selkeästi viihteenä, en kovinkaan usein potentiaalisina tai tavoittelemisen arvoisina esimerkkeinä ja tarinoina.

On ollut myös hienoa huomata, että siinä missä amerikkalaiset laihdutusformaatit menevät aina vain hullummiksi, Suomessa televisioon ja verkkoon on ilmestynyt myös toisenlaiseen hyvinvointiin tähtääviä ohjelmia.

Katsoin etukäteen tänään alkavan Hurjat rakkauskilot -ohjelman. Siinä huonoihin elintapoihin juuttuneet pariskunnat erotetaan toisista viideksi kuukaudeksi opettelemaan terveellisempää elämää. Vaikka ohjelman peruskaava noudatti edellä mainittua kaavaa, ja muutoksen pysyvyys jää näin lyhyen ajan jälkeen nähtäväksi, ohjelmassa asiantuntijoiden kommenteille oli annettu enemmän ruutuaikaa. He varoittelivat katsojia ja muuttujia liian nopeasta pudotustahdista. Oli myös hienoa kuulla, että tänään nähtävän ohjelman muuttujista toisen laihdutustavoite kymmenen kiloa. Eli aika maltillinen viidelle kuukaudelle.

Jenny ja läskimyytinmurtajat ovat Vaakakapinassa etunenässä hokemassa että on aika lopettaa laihdutus. Sillä mitä enemmän ihminen on elämässään laihduttanut, sitä lihavampi hän tutkimusten on. Ihanampi elämä - ohjelmassa sympaattiset ruotsalaissiskokset miettivät ihan yleisesti keinoja onnellisempaan elämään. 

Heitäkin olen alkanut katsomisen lisäksi kuunnella. 

Tammikuun tärpit 

  • Hurjat rakkauskilot ti klo 20 Nelonen
  • Ihanampi elämä pe klo 20.25 FEM
  • Jenny ja läskimyytinmurtajat sekä Vaakakapina verkossa ja syksyllä YLE:llä.

Kuvat: Nelonen, MTV3, Ava, Liv

 

 

Kommentit (4)

tyttö

Tosi kiva blogi! Kirjoittelusi soljuu mukavasti järjestyksessä. Hyvä suomen kielen taito kirjoittaa (pilkut, pisteet ja kirjainkoko hallinnassa).

Niina

Luin blogiasi ekaa kertaa ja ihastuin kovasti. Puit sanoiksi sen mitä itse olen ajatellut kovasti viime aikoina.

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2017

Kategoriat