Viisi vuotta sitten, tammikuun lopussa, alkoi pakkanen. Siihen asti lunta oli satanut harvakseltaan. Leutoa, märkää, kuitenkin vielä talvisen valkoista. Näitä maisemia katselin sairaalan ikkunasta, kun kerrankin oli aikaa. Raportoin muutoksista isälle sairaalasänkyyn, siihen samaan, josta hän ei tässä elämässä enää noussut. 

Olin vihdoin, elämäni pisimmän syksyn jälkeen äitiyslomalla, ja matkustanut takaisin etelästä kotikaupunkiin. Noina viikkoina isä puhkui taisteluhalua, vaikka syöpäsolut olivat vieneet häneltä kävelykyvyn. Tuo viimeinen vapaudenripe oli viety häneltä joulupyhien jälkeen, lähtömme jälkeisenä yönä, kun pikkuveljeni oli kantanut häntä vessaan, sohvalle ja lopulta saanut suostuteltua isän sairaalaan. 

Ja siinä keskimmäisessä sängyssä hän oli maannut lähes viikon kolmen muun potilaan kanssa samassa huoneessa. Minä istuin ison mahani kanssa isän sängyn päädyssä tuolilla, ja ojentelin ikkunan edessä välillä selkääni ja katselin lumisadetta, räntäsadetta, välillä pimeyttäkin.

Vatsassa möyrivä vauvani oli keskivertoa isompi. Se painoi niillä viikoilla jo jokaista kohtaa kehossani. Kokoarvion jälkeen suositeltiin, että matkustaisin viikko ennen laskettua aikaa takaisin etelään. Tuntui itsekkäältä ajatella aikatauluja, käytännön asioista, elämää sairaalakuplan ulkoupuolella, kun isä teki kuolemaa.

Tuohon aikaan isän kivut eivät olleet vielä ylivoimaisia, sen ymmärsin myöhemmin, kun seurasin hänen kamppailua. Tuona tammikuuna isä oli vielä täynnä tarmoa. Ihmetteli, miksi fysioterapeutti ei käynyt jumppaamassa häntä useammin. Hän halusi laittaa itsensä kuntoon ja tulla kesällä etelään katsomaan vauvaa! Kuolemasta emme olleet vielä sairaalajakson aikana puhuneet kertaakaan, enkä noviisina kuoleman läheisenä osannut arvioida, kuinka kauan siihen olisi aikaa. Ennemmin kuukausia kuin vuosia, lääkäri oli lopulta suostunut minulle kertomaan syyskuun alussa, kun isä oli saanut shokkidiagnoosin. Tuosta oli kulunut aikaa reilut neljä kuukautta. Lasketun ajan aikaan viisi. Sopiko edes toivoa enempää?


Päivät sairaalassa tuntuivat kieltämättä pitkiltä, mutta yritimme olla reippaita. Isä oli harvoin hyvällä tuulella. Hän oli menettänyt sairauden aikana osittain puhekykynsä, mikä luonnollisesti turhautti häntä. Isä oli äreä silloin kun ei ollut siihen liian väsynyt. Juoksimme hänelle käytännön asioita; auton myyntiä, laskuasioita, tiliotteita ja kelaa. Isä oli aina tottunut pitämään tuollaiset asiat omissa käsissään, mutta syksyllä hänen oli pakko ollut antaa meille vastuuta. Yritimme veljeni kanssa tuoda isälle yhä kirjoja ja lehtiä joita hän oli joskus maailman aikaan tykännyt lukea, lempikarkkeja ja aikaamme, jota olimme veljeni kanssa onnistuneet järjestämään ihmeellisen paljon elämäntilanteisiimme nähden. Yritin piristää isää ja kerroin hassuista sattumuksista, joita tyttärelleni, isän ainoalle lapsenlapselle, oli käynyt. Mieheni ja tyttäreni matkustivat aina etelästä pitkäksi viikonlopuksi seuraksi, iloksi ja avuksi. Tyttärelleni isä jaksoi olla lempeä loppuun asti.

Kun alkushokista oli päästy, isän syövästä oli tullut meille arkipäivää. Pahin suru oli hälvennyt syksyn mittaan. Elämään mahtui myös tavallista arkea, iloakin. Miten kiitollinen olinkaan ajasta ennen surua ja suurempaa huolta, tietoa siitä kuinka pitkäveteisiä päivät sairaalapedissä voivat olla. Ja oivalluksesta, miten kauniilta ja vapaalta elämä tuntui niiden seinien ulkopuolella.

Muutamaa viikkoa myöhemmin hengittelin itse sairaalapedissä Kätilöopistolla. Supistukset olivat kestäneet suhteellisen voimakkaina useamman päivä, mutta aina välillä laantuneet. Perjantai-aamuna päätin, että nyt riitti. Tytär oli haettu edellienä iltana mummolaan hoitoon, joten homma olisi käytännössä pakko hoitaa alta viikonlopun aikana. Mies oli jäänyt varuiksi kotiin ja aamupäivästä päätimme lähteä kävellen hoitamaan äänemme presidentinvaalien ennakkoäänestykseen. Kerrospukeuduin pakkaseen ja nappasin sauvakävelysauvat mukaan.

Tunsin kirpeässä pakkasessa, miten supistukset voimistuivat joka askeleella. Hoidimme äänestyksen Prisman aulassa ja kipaisin kaupan aulaan lehtihyllylle valitsemaan uudet lehdet, jos ja kun lähtö tulisi. Siinä ne sitten menivät. Aikakauslehtivalikoiman edessä. Lapsivedet. 

Yhden synnytyksen kokemuksella tiesin, että nyt oli hyvä pysyä liikkeessä. Vakuuttelin miestäni, että hän voi hoitaa ostokset rauhassa loppuun. Kävelimme hieman rauhallisemmin takaisin kotiin. Iltapäivän aikana supistukset voimistuivat niin, että saimme luvan ajella sairaalaan. Synnytyssalissa supistukset taas heikkenivät. Sain käskyn pysytellä makuuasennossa, sillä vauvan pää oli noussut ylös. Oli riski, että napanuora kiertyisi vauvan kaulan ympärille, joten olisin vuodepotilaana siihen asti, kunnes vauva syntyisi.

Puolilta öin minut siirrettiin osastolle ja miestäni kehotettiin palaamaan kotiin. Hommaa jatkettaisiin seuraavana päivänä, jos yöllä ei tapahtuisi etenemistä. 

Siitä tuli pitkä yö. En tuntenut sairaalapedissa vain omia kipujani, vaan mietin isääni ja kaikkia niitä ihmisiä, jotka joutuivat niissä tuskissaan makaamaan. Viikkoja, kuukausia, vuosia. Tietäen, että edessä on vain tyhjyys. Jos hyvin kävisi, minulla olisi edessä uutta, toivoa, ehkä monia hyviä vuosia. 

Pitkää yötä seurasi pitkä päivä. Synnytystä edistettiin lopulta keinotekoisesti ja pääsin neljältä lauantaina takaisin saliin. Ponnistusvaiheen aikana selvisi, että vauva olisi iso, ehkä arvioitua isompi. Näin kuulin lääkärin arvioivan kätilölle. Niin iso, että se ei mahtuisi ilman imukuppia tähän maailmaan. Lopulta, kahden ja puolen tunnin ponnistamisen jälkeen, sain pungerrettua imukupin avulla vauvan ulos. Olin läpimärkä hiestä, fyysisesti aivan loppu, mutta suunnattoman onnellinen kun katselin tummatukkaista pientäsuurta ihmettä. 

Kello kävi kymmentä, kun yritin soittaa isälle. Ei vastausta. Yleensä hän oli tuohon aikaan jo nukkumassa, paossa lohdutonta todellisuutta. Lähetin lopulta viestin.

Poika syntyi tunti sitten. Oli iso; 54cm ja 4520g! Kaikki on hyvin. Tulemme sinne heti, kun saamme luvan lähteä. Onnea ukille <3

Myöhemmin kuulin hoitajilta, että isä oli herännyt yöllä, lukenut viestin ja soittanut monta kertaa hätäkelloa. Halusi vain kertoa, että hänestä oli tullut tuplaukki.

Lohtua pimeään, kylmään pakkasyöhön.

Edellinen: Viimeinen joulu

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2017

Kategoriat