Olipas dramaattinen tv-ilta. Meillä se oli jäädä väliin, sillä olin jumissa yläilmoissa.

Lentokoneessa kenties..Ehei.

Vaan leikkipuistossa kiipeilytelineessä. 

Kipaisin alkuillasta reippailemaan pienimmän kanssa pakoon sunnuntaiahdistusta leikkipuistoon. 

Kohta ahdistikin ihan joku muu kuin sunnuntai.

Vierailun loppupuolella puolitoistavuotias siirtyi laskemaan liukumäkeä kiipeilytelinehässäkkään. Siirryin perässä, kun tyyppi hetken laskemisen jälkeen siirtyi telineen "isojen" puolelle ja tarrasi kiinni kiipeilyverkkoon, joka johti härpäkkeen korkeammalle osalle.

Keskimmäisellä lapsellamme on vähän korkean paikan kammoa, joten olen tottunut tukemaan häntä, kun hän kiipeää korkeammalle. Nyt avustin huomattavasti nuorempaa minityyppiä samoin ottein. Jotenkin selkärangasta tuli ajatus, että ei se kuitenkaan korkealle kiipeä.

Kun olimme noin neljännellä tasolla tirriäinen yhtäkkiä tarrasi kiinni verkkoon ja kiipesi vauhdilla loput askelmat telineen huipulle. Jäin hetkeksi monttu auki seisomaan verkolle ja katsoin kauhulla ylös. Maahan oli pudotusta arviolta reilu pari metriä ja teline oli kahdesta kohtaa ilman kaidetta. 

Minun oli pakko kiivetä nopeasti perässä.

Nappasin pikkuneidin ja johdatin katon kaiteelliselle puolelle. Turvassa. Huh.

Noniin. Nyt vain laskemme yhdessä pitkän liukumäen alas.

Paitsi.

Liukumäelle johdatti yläilmoilla kapea ja pitkä  lankku, joka oli mahdoton lähteä ylittämään venkoileman tenavan kanssa.

Heiluva verkko - jota pitkin olimme tulleet ylös - ei myöskään tuntunut taapero sylissä mahdolliselta. 

Jäljelle jäi palomiestanko, jota pitkin voisi myös näppärästi liukua lapsi sylissä alas. Jepjep.

Olimme kiipelissä kiipeilytelineessä. Mitään tavallisia portaita telineeseen ei tietenkään ollut, sillä noh. Sehän on kiipeilyteline.

Hyppääminen ei tullut kysymykseen ilman katkenneita luita - omia tai lapsen. 

Yritin tähyillä puiston edessä olevan kaupan pihalle, jos huutaisin jonkun avuksi.

 Ei ketään.

Kuten ei tietenkään puistossakaan.

Taapero näytti ymmärtävän tilanteen vakavuuden, sillä hän ei hermostunut , kun en päästänyt häntä liikkumaan "turvanurkasta".  Virnisteli tyytyväisenä, kun esittelin hänelle eläinten kuvia puhelimesta.

Lopulta oli pakko soittaa miehelle kotiin, että ollaan vähän pulassa. 

Kun mies kaahasi puiston eteen tilanteen naurettavuus konkretisoitui. Näinkin voi todellakin käydä - ainakin meille.

Mutta unohtuipa sunnuntaiahdistus hetkeksi. 

 

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2017

Kategoriat