Tein tänään ilmestyneeseen Me Naisiin henkilöhaastattelun Antti Tuiskusta.

Anatude on loistava haastateltava; hän puhuu paljon ja avoimesti.

On ollut myös kiinnostavaa seurata, millaisen matkan hän on käynyt itsensä kanssa, että hän on tässä pisteessä; urallaan Suomen ylistetyimpänä ja palvotuimpana poptähtenä, mutta silti ihan Antti Tapanina, joka on saanut pidettyä pään kasassa tässäkin pyörityksessä. 

Tämä on vaatinut muun muassa kateuden tunteiden läpikäymistä, josta hän kertoo enemmän haastattelussa.

Olin iloinen, että Antti suostui näin avoimesti puhumaan aiheesta, sillä se on vaikea. Kiehtovakin. Ei nimittäin varmasti löydy sellaista ihmistä, joka ei olisi koskaan ollut kateellinen?

Itse ole yrittänyt lähestyä tunnetta viime vuosina positiivisen kautta.

Luin jostain, että kateus on tavallaan omien tarpeiden tunnistamista. Sen jälkeen ainakin minä esitän itselleni kysymyksen: miksi tunnen näin? Mitä tuolla on sellaista mitä minulla ei ole? 

Ja vähän pidemmälle.

Olisinko valmis luopumaan kaikesta (tästä hyvästä) joka minulla on, että saisin tuon?

Viime aikoina olen huomannut, että vastaus on useammin ei. Silloin kateus saattaa jopa muuttua kiitollisuudeksi.

Ja jos vastaus on kyllä, yritän miettiä, olisiko tuon asian saavuttaminen omassa elämässä jollain tavalla mahdollinen (no ihan näin järjestelmällisesti tämä ajatusketju ei aina juokse, mutta rautalankamallista voi aloittaa).

Parhaassa tapauksessa kateus voi muuttua kunnioitukseksi. Kun itse kokeilee samaa kuin kadehdittava, huomaa, että vau! Ompa toi tyyppi tehnyt ison työn, jotta se on päässyt tuohon pisteeseen. 

Eihän tämä ideaalimaailmassa aina näin mene, mutta olen samaa mieltä Antin kanssa siitä, että tärkeintä on tunnistaa kateuden tunne.

Ja hyville ystäville voi ja kannattaakin sanoa asioita suoraan.

"Vitsi mä oon kateellinen tosta sun arjen tukiverkosta."

"Voisin tappaa, jos mulla olis sun kroppa."

Ja niin edelleen. Kateuden on turha antaa pilata omaa elämää.

 

Tämä kolmekymppisyys on kyllä siitä kiva juttu, että oikeesti alkaa tuntea itsensä. Meni vuosia, että tunsin tämmösiä yhteiskuvia ottaessa alemmuutta, sitä kateuttakin ja toivoin, että olisimpa vähä vähemmän arkisen näkönen. Ja vähän enemmän vaikka huippumallin.

Jossain vaiheessa se hyväksyntä lopulta hiipii alitajuntaan, että näillä nyt mennään. Ei kai nuo tyypit anna haastatteluja vuodesta toiseen naaman koreuden perusteella (en ole vuosiin edes meikannut tämmösiin lenkkihaastiksiin tai vastaaviin, jossa voi saada samalla liikuntaa!).

Eivätkä he kyllä niitä jakele myöskään kuvausassarin taitojen perusteella. 12 vuoden (!) toimittajauran jälkeen en edelleenkään oikein ymmärrä noiden heijastehommeleiden logiikkaa (kuva yllä). Onneksi Anatude osasi toimia apulaiskuvausassarina. Itselleen.

kuva yllä Lasse Lecklin

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2017

Kategoriat