Minulla on kaksi pyhää suomalaista kirjailijaa, joiden kirjan tiedän lukevani siltä istumalta, kun sen käteeni saan. Juha Itkonen ja Anne-Leena Härkönen. Muitakin, lukuisia, hyviä on, mutta nämä kaksi eivät ole pettäneet odotuksia koskaan.

Viime viikolla, kun sain Härkösen uutuuden, Valomerkin hyppysiini, hain kyllä vielä lapset päiväkodista, ruokaakin annoin, mutta heti kun pienin oli unilla, tartuin kirjaan.

Kirjassa viisikymppinen kirjailija Anita on kyllästynyt työhönsä ja elämäänsä - ja haluaa kuolla. Hän esittää tuon pyynnön syntymäpäivillään. Taustalta löytyy masennusta, joka pahenee aina, kun pitäisi aloittaa kirjoitustyö.

Kirja etenee Härköselle tyypillisesti dialogivetoisesti. Keskustelut ovat todentuntuisia ja viihdyttäviä, niiden niputtamiseen on käytetty aikaa ja vaivaa.

Paitsi masennuksesta, niin teos antaa todentuntuisen kuvan kirjailijan työstä. Härkönen kertoi Otavan kesäjuhlissa viime viikolla, että häneltä kysellään paljon kirjailijana olemisesta. Valomerkki on samalla vastaus kyselijöille, vaikkakin fiktiivisyysvarauksella.

Kirjassa pahimpina aikoina Anita haaveilee kuolemasta, että ei tarvitsisi enää kirjoittaa. Mutta tavallaan kirjoittaminen on myös lopulta pakko. Härkönen itse kuvaili kirjan kirjoittamista kemuissa vuoreksi. Työn aloittaminen ahdistaa ja sitä lykkää, kun tietää millainen vuori on taas ylitettävänä. Valomerkkiä Härkönen kirjoitti kolme vuotta.

Olen sen verran omaa romaanihaavettani yrittänyt käytännöksi joskus toteuttaa, että en arvele Härkösen kuvailun kirjoitustyöstä olevan edes liioiteltua. Jotain tuollaista olen sen uumoillut haparoivissa kokeiluissani olevan, maaliin pääsen tuskin itse koskaan.

Arvostan Härkösen töitä erityisesti siksi, että niissä lukijaa ei pitkästytetä edes virkkeen verran. Ja niin sen pitäisi olla kaikessa taiteessa. Kaikista kamalinta ovat tekotaiteelliset jorinat, joista nauttii vain tekijä itse (epäilen, että Anita on jälkimmäisestä kanssasni samaa mieltä! Näin käy muuten aina kun luen Härköstä, kun hahmojen tykistystä lukee kirjallisen, minunkin nössön mielipiteet terävöityvät, hetkeksi. )

Kolmelta yöllä olin valmis. Erityiskiitos myös kuolema-teeman verhoamisesta mustaan huumoriin. Kun nauraa yöllä kuolemalle, niin aamulla on jotenkin helpompi hengittää. 

Valomerkki ilmestyi viime viikolla

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2017

Kategoriat