Tuli idea. Kirjoitankin jatkossa vain ja ainoastaan, vain ja ainostaan Knausgårdista.

Vitsi vitsi, vaikka ei se tekisi edes vaikeaa.

Minä niin vaikutuin Kesästä. Kirjana se ei ole Knausgårdin paras, mutta se on täynnään pohdintaa, joka on hänelle tyypillistä ja joka löytää aina minussa kaikukopan.

Vuodenaikasarja on erillinen Taisteluni-sarjasta, mutta yksi teema siinä vahvistuu, on oikeastaan se minkä varassa kaikki lepää, ja siitä näki jo merkkejä Taisteluni-sarjan toisessa ja erityisesti kuudennessa osassa.

Vuodenaika-kirjojen Knausgård on paljoa mutta ennen kaikkea hän on isä. Koko sarjan lähtökohta on se, että Knausgård omistaa tekstinsä suoraan nuorimmalle lapselleen ja osoittaa yksittäisiä sanoja selittämällä, millaiseen maailmaan tytär on tulossa.

Millainen isä hän sitten on? Hän kokkaa, kuskaa ja hoivaa. Sitten hän aloittaa alusta. Kokkaa, kuskaa, hoivaa. Hän panee lapsistaan merkille paljon ja antaa sille arvoa. Hän nostaa alastoman vauvan paljasta ihoaan vasten ja tuntee mielihyvää. Hän istuttaa kasvavan vauvan auton takapenkille ja ajelee joskus ihan vain pelkästään siksi, että tytär siitä tykkää. Hän seuraa, miten hänen poikansa kaatuu pyörällä ja pahasti, ja kantaa huolta, että lapselle jää siitä loppuelämän mittaisia pelkoja. Hän katsoo teinitytärtään, joka tasapainoilee huterasti omalla polkupyörällään, ja hänen ylitseen hulvahtaa hellyyden aalto. Hän tuntee ylpeyttä ja iloa, hän kyllästyy, tuskastuu, hän käyttää lapsiinsa valtaa, hän katuu. Hän sanoo tämän kaiken ääneen. Ääneen hän sanoo myös sen, että rakastaa jokaista neljää lastaan rajattomasti, vaikka he ovat keskenään aivan erilaisia. Hän sanoo ääneen, ja se on suurta, sillä isät harvoin kirjoittavat isyydestä kirjoja tällaisella antaumuksella. Se, mikä sanotaan ääneen ja kirjoitetaan paperille, on tärkeää.

Kirjat on isyysopas. Ne voisi antaa luettavaksi jokaiselle isäksi tulemista pohtivalle tai jo lasta odottavalle isälle. Tätä kaikkea se pitää sisällään, tällaisia arjen askareita, tällaista toisteisuutta, tällaista tylsyyttä, tällaista onnea, lisää tällaisia erilaisia tunteita, kyllä niistä jokaista. Jos olisi olemassa sellainen asia kuin isyyspakkaus, nämä kirjat kuuluisivat sinne. Ja jos minä olisin miesaktivisti, käyttäisin hänen kirjojaan miekkanani. Miksi he eivät ole jo tehneet sitä? Käsittääkseni yksi merkittävä syy siihen, miksi huoltajuuskiistat ratkaistaan usein heterosuhteissa naisen eduksi, on se, että miehiä ei pidetä täysvaltaisina lasten hoivaajina. Knausgård ei ole avustava isä. Hän on hoivaaja. Hän hoivaa sydämensä kyllyydestä. Hän näyttää että se sujuu häneltä siinä missä kirjoittaminenkin. Hän on yksi esikuvista, ja niitä tarvitaan; niin muuttuu maailma.

Knausgårdin huoli on ollut, että hänestä tulee samanlainen kuin hänen oma isänsä oli – etäinen, ankara, autoritaarinen. Hänet voi vapauttaa huolesta, sellainen hän ei ole.

Elää teoria, että ne ihmiset tulevat erityisen hyvin toimeen lasten kanssa, jotka muistavat oman lapsuutensa: sen miltä aikuiset silloin tuntuivat ja sen miltä lapsena olo tuntui.

Hänen kirjojensa ansiosta me tiedämme, onko Knausgård niitä ihmisiä.

/Johanna.

Kommentit (2)

Kipparin morsian

Luin juuri ensimmäisen kirjan Knausgårdilta enkä ole kovin vaikuttunut. Eteneminen oli vaikeaa ja luin kirjaa monta viikkoa. Tätä lukiessani mietin, onko Taisteluni-sarjan Ensimmäinen kirja muita huonompi. Vai tekikö sen vaikutelman vain kirjan ensimmäinen osa? En aio lopettaa Knausgårdin lukemistani tähän vaan aion jatkaa jossain vaiheessa. Kannattaako jatkaa kirjojen ilmestymisjärjestyksessä vai hypätä toisaalle?

Johanna L
Liittynyt20.1.2017

Minä en ehkä ole tässä oikea ihminen neuvomaan, koska minä rakastuin Knausgårdiin heti ensimmäisen kirjan ensimmäisellä sivulla. Juontahan siinä ei ole, niin kuin ei ole niissä muissakaan, siihen kannattaa varautua. Se mitä olen muilta – ei niin fanaattisilta – Knausgård-lukijoilta kuullut, on että toinen osa oli heidän mielestään paras. Se onkin aihepiiriltään helposti lähestyttävä, sillä se on Lindan ja Karl Oven rakkaustarina. Jos se ei kolahda, niin ehkä hän ei vain ole sinun kirjailijasi. Tai sitten voi kokeilla vuodenaikasarjaa, aloittaa vaikka Keväästä? Jotenkin hassusti toivon, niin kuin aina omien lempikirjailijoiden kohdalla, että löytäisit häntä lukiessa sen, mikä tekee hänestä niin erityisen!

Seuraa 

Kaksi ystävää ja paljon puhetta siitä mistä ei ole puutetta: hyvistä kirjoista. Sivumennen-kirjapodcastia ja -blogia luotsaavat Johanna Laitinen ja Jonna Tapanainen.

Kuva: Satu Kemppainen. Graafikko: Reetta Kyttä. Podcastin tunnusmusiikki: Artemi Remes.

Blogiarkisto

2017

Kategoriat