Istun kesäkotini ruokailutilan pöydän ääressä. Vieressä oleva parvekkeen ovi on auki, lattialla väreilee keskipäivän valo joka on kirkas, valkoinen verho tottelee tuulenvireen hentoa tahtoa, ja ulkoa kantautuu ääniä, jotka liitän huomaamattani pohjoismaiseen kesään: ruokailuvälineiden kilinää, ruohonleikkurin pörinää, lapsia joiden leikki on äänimaisema.

Olen juuri saanut loppuun kolmannen kesälomakirjani. Kesäkotini sijaitsee Tukholmassa. Kirja on Karl Ove Knausgårdin Kesä.

Oli pakko aloittaa julkaisu juuri noin, koska olen Knausgårdin vaikutuksen alainen. Kesä-kirjassa on lyhyitä esseitä kesäisistä asioista ja ilmiöistä, päivikirjamerkintöjä vuoden 2016 kesästä sekä yksi fiktiivinen kokeilu, rakkaustarina toisen maailmansodan aikaisesta Norjasta. Päiväkirjamerkinnät Knausgård usein aloittaa niin kuin minä nyt tämän tekstin – tosin hän ehkä hieman taitavammin. Alku on usein kuvallinen.

Mutta ei minun siitä pitänyt kirjoittaa. Vaan yhdestä toisesta asiasta ja sen jälkeen vielä kolmannesta, mutta se on jo sitten uuden julkaisun paikka. Jaarittelua, nyt aiheeseen!

Kesässä Knausgård kirjoittaa lyhyesti saksalaisesta tuttavastaan, joka on asunut vuosia Ruotsissa. Näin:

“Hän kertoi, miten vaikeaa Ruotsiin oli ollut sopeutua suuren kulttuurieron takia, hänen kotiseudullaan oltiin kuulemma hyvin sosiaalisia ja avosydämisiä, kun taas täällä ihmiset keskittyivät omiin asioihinsa eikä ruotsalaisten arkeen tahtonut millään päästä sisään.”

Koska tuo katkelma voisi kuvata myös Suomea ja vaikka siinä maata katsotaan ulkopuolisin silmin, se sai minut ajattelemaan, miten jännittävää on, että suomalaiset ja ruotsalaiset kuvaavat omaa kulttuuriaan usein hyvin samantyyppisin sanankääntein, vaikka samalla suomalaisen ja ruotsalaisen kulttuurin välillä on hyvin selkeä ero. Kulttuuriset synnit: kateellisuus, sisäänpäin kääntyneisyys, epäsosiaalisuus, lannistuneisuus ja latistaminen, nurkkakuntaisuus, kontrollifriikkeys. Maa jossa ei saa korostaa itseään. Kuulostaa Suomelta, eikö niin? Mutta itse asiassa myös ruotsalaiset kuvaavat ruotsalaisuutta näin.

Miten se voi olla mahdollista? Minä suomalaisena en tunnista noita piirteitä ruotsalaisuudessa, koska vertaan sitä suomalaisuuteen. No jaa, ehkä kontrollifriikkeyden, sillä Ruotsissa on voimakas sosiaalinen kontrolli, kulissit ovat tärkeitä ja esteettisyys suuressa arvossa. Siihen kuuluu myös järjetön määrä ohjeita ja sääntöjä, suosituksia ja säännöksiä, jotka ajavat ihmisen hulluuteen; tuttua suomalaiselle ja tarkoittaa vahvaa uskoa valtioon (missä on myös puolensa). Ja Knausgårdin kaveri on oikeassa, Ruotsissa elämä on kovin perhe- ja ystäväkeskeistä ja keskittyy yksityisiin tiloihin; pitää paikkansa Suomessakin.

Mutta esimerkiksi small talk ja tuntemattomien huomiointi on Ruotsissa edellytys (silloin kun ollaan kontaktissa keskenään, siis toisin kuin kuvassa) – toki omat kokemukseni rajoittuvat Tukholmaan.

Aina kun puhuu kulttuurieroista, puhuukin huomaamattaan latteista stereotypioista. Otetaan vaikkapa kateus. Kuinka kateus voisi olla kulttuurinen piirre, kun se kuitenkin on tunne, joka kuuluu ihmisistä jokaiselle? Niinpä, eihän se voikaan olla.

Mutta Knausgård sai minut ajattelemaan kulttuurieroja sekunnin pidempään, ja päädyin tällaiseen ajatukseen suomalaisuudesta. Se liittyy sosiaalisuuteen.

Suomalaista kulttuuria voi kutsua epäsosiaaliseksi. Se ei tarkoita, etteikö Suomessa olisi sosiaalisia ihmisiä, jotka hallitsevat sosiaaliset tilanteet hyvin. Heitä on. Mutta se mikä on leimallista suomalaiselle kulttuurille on se, että Suomessa sosiaalisuuteen suhtaudutaan pikemminkin yksilöllisenä ominaisuutena tai piirteenä (se on sinulla myötäsyntyisesti tai sitten ei ole), ei opeteltavana taitona, jonka opettamiseen koko yhteisö osallistuu pienestä pitäen, jolloin oppi menee tietenkin hyvin perille.

Suomessa sosiaalisesti taitavia ihmisiä arvostetaan mutta toisaalta ei ole järin suuri synti olla sosiaalisesti kömpelö tai jopa aivan avuton.

/Johanna.

Kommentit (2)

Vierailija

Tosi mielenkiintoisia huomioita. Noita mietin kun entisen kotimaani Norjan ja synnyinmaani Suomen välillä sukkuloin. Nyt jo uusi kulttuuri ja uudet kujeet mutta ihmettely jatkuu.

Seuraa 

Kaksi ystävää ja paljon puhetta siitä mistä ei ole puutetta: hyvistä kirjoista. Sivumennen-kirjapodcastia ja -blogia luotsaavat Johanna Laitinen ja Jonna Tapanainen.

Kuva: Satu Kemppainen. Graafikko: Reetta Kyttä. Podcastin tunnusmusiikki: Artemi Remes.

Blogiarkisto

2017

Kategoriat