Hyllynlämmittäjä-haasteeni etenee aikataulussa helmikuun SKAM-maratonista huolimatta! Kyllä tästä joku palkinto pitäisi saada. Ensimmäisenä pinossani olivat Märtä Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina sekä Linda Boström Knausgårdin esikoisromaani Helioskatastrofi (siitä myöhemmin).

Ja kas, nämä naiset kohtaavat Helsinki Litissä toukokuussa ja keskustelevat muun muassa Lindan juuri suomeksi ilmestyneestä romaanista Tervetuloa AmerikkaanHelsingin Sanomien kuukausiliitteen parin vuoden takaisessa haastattelussa Märta kertoo tavanneensa Knausgårdin pariskunnan usein ja kirjoittelevansa Lindan kanssa, yhdistäähän heitä paitsi kirjailijuus, myös kuuluisa aviomies ja neljän lapsen äitiys. 

Mietin Märtaa eilen Helsingin kaupungin taidemuseon Tyko Sallinen -näyttelyssä. Esillä oli pari työtä Tykon vaimolta Helmi Vartiaiselta, joka oli itsekin lahjakas kuvataiteilija (yllä hänen näyttelyssä esillä oleva omakuvansa). Avioliittoa kuvattiin museon esittelytekstissä kaunistelevasti "myrkyisäksi", kun todellisuudessa Tyko oli naisia vihaava kotityranni, joka kohteli vaimoaan kaltoin. Avioliiton myötä Helmi luopui taiteesta.

Märta ei onneksi luopunut kirjoittamisesta, vaikka helppoa se ei ollut. Hän hoiti kodin ja lapset ja kesti miehensä Henrik Tikkasen narsismin, alkoholismin ja väkivallan. Öisin hän kirjoitti. Hesarin jutun mukaan Märta jätti Vuosisadan rakkaustarinan käsikirjoituksen miehensä pöydälle. Tämä luki sen ja ylisti tekstiä, mutta Märtan toivomaan keskusteluun avioliiton tilasta se ei johtanut.

Vuonna 1978 ilmestynyt runoteos kuvaa porvariperheen avioliittohelvettiä, aivan kuten 15 vuotta aikaisemmin ilmestynyt Maria Jotunin Huojuva talo. Myös Jotunin romaanin raakalaismainen Eero-aviomies perustunee hänen mieheensä, kirjallisuudentutkija Viljo Tarkiaiseen. Sivistyneistön kulisseja murensi aikoinaan myös Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä (1941).

Vuosisadan rakkaustarinan jokainen runo on merkityksellinen ja ladattu täyteen tunnetta. Se kertoo kaiken valkoiseksi polttavasta vihasta mutta myös huimaavasta ihailusta ja keskinäisestä riippuvuudesta. Jos tämä on vihaa / millaista on rakkaus, Märta Tikkanen kirjoittaa. 

Kun mies ensimmäisen kerran käy naiseen käsiksi, välähtää hänen päässään ajatus: on ollut naisia / kaikkina aikoina / jotka ovat kokeneet tämän sekunnin / ennen kuin käsi lyö. Tunnollisen aviovaimon tavoin nainen tekee kaikkensa, ettei perhe maksaisi hänen kirjoittamisestaan. Niinpä hän hymyilee kotona sitä lempeämmin ja palvelee miestään ja lapsiaan auliimmin, mitä enemmän hänen mielessään pyörivät työasiat. Olen sitä halukkaampi / akrobaattisiin yhdyntöihin / mitä kuumemmin kaipaan / kirjoituskonettani. Onnistun melkein kokonaan / kätkemään perheeltä / että minullakin on / oma elämä / elettävänä. 

Kirja jää mieleeni ennen kaikkea raivokkaana syytöksenä niiden naisten, vaimojen ja äitien puolesta, jotka eivät saaneet elää omaa elämäänsä. Haluaisin kirjoittaa / äideistä / haluaisin kirjoittaa Fredrikasta / haluaisin kirjoittaa / heistä kaikista / jotka ovat kuolleet / ja joita minä rakastan ja kaipaan / niistä joiden nimet olivat / Margit / Jula / Emma Ester / ja Aurora / niistä jotka olivat naimisissa / Runebergin kanssa / ja Göstan ja Alfredin / Ja Unon ja Adam Edvinin / Ja Gustaf Adolfin.

Sillä välin mies uhriutuu sujuvasti: 

Richard Wrightilla
oli helppoa 40-luvulla, sinä sanot
Olivathan hänellä
kaikkia mustia kohdanneet vääryydet
käytettävissään
Eikä sinullakaan tällä hetkellä ole vaikeuksia, sinä sanot
Sinullahan on naisasia
mitä pureksia
kunnes vääryydet naisia kohtaan on kumottu

Minulla on hankalampaa
sinä sanot ja huokaat
Mistä minä kirjoitan
tällä hetkellä?
Mistä minä voin kirjoittaa
minä joka olen valkoinen
ja mies
ja keski-ikäinen?

Mutta odotahan 
siinä parikymmentä vuotta
sinä sanot sitten voitonriemuisesti
Kun ei enää ole jäljellä
mitään tasa-arvon puutetta - 
mistä silloin olet aikonut
kirjoittaa?

Sitä odotellessa.

/ Jonna

Kommentit (0)

Seuraa 

Kaksi ystävää ja paljon puhetta siitä mistä ei ole puutetta: hyvistä kirjoista. Sivumennen-kirjapodcastia ja -blogia luotsaavat Johanna Laitinen ja Jonna Tapanainen.

Kuva: Satu Kemppainen. Graafikko: Reetta Kyttä. Podcastin tunnusmusiikki: Artemi Remes.

Blogiarkisto

2017

Kategoriat