Brittikirjailija Caitlin Moran summasi pari vuotta sitten Youtube-kanavallaan oivaltavasti, miksi ihailee Hillary Clintonia (...ja tähän väliin pakollinen, raskas huokaus ja se aina yhtä vihlova tajuaminen, että Hillaryn sijaan valittiinkin Donald T***p aaaaaaaargh, onhan tämä vain painajainen, miksi oi miksi?!?! ...jaaaa, eteenpäin): Hillary muistuttaa naisia siitä, etteivät elämän tärkeimmät vuodet rajoitu hedelmällisiin vuosiin. Maailma tuntuu usein uskottelevan, että vaihdevuosien jälkeen naisen elämä on nopea alamäki, jonka päätepysäkki on harmiton mummous. Mutta kun 69-vuotias Hillary ilmoittautui Yhdysvaltain presidenttikisaan, hän antoi saman tien 30 vuotta lisäaikaa toteuttaa itseään, olla subjekti, tavoitella valtaa – aivan uuden näytöksen elämään.

Tämä tuli mieleeni kuunnellessani äänikirjana amerikkalaiskirjailija ja feministi-ikoni Gloria Steinemin omaelämäkertaa My Life on the Road. Lauantaina 83 vuotta täyttävä Gloria jatkaa edelleen aktiivista kirjoittamista sekä poliittista esiintymistä ja vaikuttamista. NPR-kanavan haastattelussa Gloria pohdiskelee, mitä on oppinut ikääntymisestä. Lähestyessään 50:ttä ikävuotta hän oli kauhuissaan ja tunsi, että elämän tärkeimmät vuodet olisivat pian auttamattomasti ohi. Hän kertoo kuitenkin saaneensa huomata, että feministi Carolyn G. Heilbrunin kirjassaan Writing a Woman’s Life esittämä väite siitä, että viisikymppisenä nainen tulee omaksi itsekseen, pitää paikkansa. 

”Vanhetessa jättää taakseen naisen roolin jäljittelyn, ja sen mukana elämästä putoaa paljon painolastia.”

”Viisikymppisenä aloin kiinnittää enemmän huomiota sisäiseen elämääni. Vanhetessa jättää taakseen naisen roolin jäljittelyn, ja sen mukana elämästä putoaa paljon painolastia. Tulee omaksi itsekseen. Kaikki sukupuolen asettamat vaatimukset, jotka ulottuvat noin 12:sta 50:een ikävuoteen ja jotka tuntuvat vankilalta, ovat poissa. Ja yhtäkkiä, onkin vapaa.”

Gloria vertaa ikääntymisen tuomaa vapautta siihen, kun on 9–10-vuotias itsenäinen pikkutyttö ja tuntee tietävänsä mitä haluaa ja mitä ajattelee. ”Se on aikaa ennen kuin sukupuoli asettuu meihin, kuten (psykologi) Carol Gilligan on huomioinut. 60-vuotiaana on vapaa, se sama persoona kuin silloin pikkutyttönä, mutta nyt on oma asunto, yltää valokatkaisijaan, on toivoakseni vähän rahaa, jotta voi tehdä mitä haluaa...”

Sen sijaan kahdeksankymppisyys tuntuu Gloriasta yhä sokeeraavalta. ”Yritän yhä saada itseni uskomaan, että olen todellakin yli 80-vuotias. Se johtuu siitä, ettei minulla ole roolimalleja. Ei ole juurikaan minun ikäisiäni naisia, jotka tekevät mitä minä teen.”

Onneksi Gloria on tienravaaja tässäkin asiassa, esimerkki, esikuva ja roolimalli kaikenikäisille naisille. 

Kirjoitan My Life on the Road -teoksesta myöhemmin enemmän. (Äänikirjan lukija on muuten nappivalinta, iki-ihana amerikkalaisnäyttelijä Debra Winger!)

/ Jonna

Kuva: Nancy Gee

 

I #wearorange today to honor American lives lost to gun violence. #nationalgunviolenceawarenessday

Henkilön Gloria Steinem (@gloriasteinem) jakama julkaisu

 

Kommentit (1)

Vierailija

Ehdottomasti näin.
Nuorena luuli, että onni löytyy täydellisen ulkonäön kautta. Miehen ihailu oli tärkeää.

Kummallista kyllä nyt kun on vanhempi eikä enää hehkeä on itsetunto parempi kuin silloin kauniimpana.
Se on suuri valhe mitä nuorille uputetaan.

Mutta naisviha on myöskin totta.
Kun nainen vanhemmiten alkaa vapautua suorittamasta muiden odotuksia ei täysin voi iloita siitä.
Valitettavasti keski- ikäinen nainen helposti, ollessan vahvatahtoinen,herättää vihamielisyyttä sekä naisissa että miehissä.
Minä olen tulkinnut sen äitivihaksi, vanhempi nainen aktivoi ihmisissä näiden äititraumoja.
Naisen tulisi olla hyvin lempeä ja sovitteleva jatkuvasti.
Miehissä vihaa herättää se ristiriita, että toisaalta nainen on vielä seksuaalinen, mutta on samalla pelottava.
Nuoren herttainen ulkonäkö on kadonnut, mutta nainen edelleen on seksuaalisia mielleyhtymiä herättävä.

Seuraa 

Kaksi ystävää ja paljon puhetta siitä mistä ei ole puutetta: hyvistä kirjoista. Sivumennen-kirjapodcastia ja -blogia luotsaavat Johanna Laitinen ja Jonna Tapanainen.

Kuva: Satu Kemppainen. Graafikko: Reetta Kyttä. Podcastin tunnusmusiikki: Artemi Remes.

Blogiarkisto

2017

Kategoriat