Puhuimme zimbabwelaiskirjailija Petina Gappahin romaanista Muistojen kirja (Tammi, 2017) ohimennen Helsinki Lit -podcastjaksossa, mutta nyt kun olen saanut kirjan loppuun, haluan kirjoittaa siitä lisää. Romaani hurmasi niin salakavalasti, että siitä tuli yksi kevääni kirjayllättäjistä.

Muistojen kirjan päähenkilö Memory on heitetty hararelaiseen vankilaan tuomittuna valkoisen miehen, Lloydin, murhasta. Memory yrittää kumota kuolemantuomiotaan kirjoittamalla amerikkalaiselle ihmisoikeustoimittajalle kirjettä, jossa kertoo mitä oikeasti tapahtui.

Muistojen kirja käsittelee raskaita teemoja, mutta mitään kurjuudella mehustelua se ei ole. Memory on fiksu, määrätietoinen ja ja nautinnonhaluinen nainen, joka kertoo traagisesta lapsuudestaan ja vankilayhteisöstään synkeän humoristisesti. Naurun määrä vankilassa hämmästyttää häntä, mutta “naurussani on tosin mukana hysteeristä särmää, sillä tiedän joka kerta nauravani pimeään." Kun Memory lukee lehdestä jutun, kuinka lääkärien, sairaanhoitajien ja opettajien lisäksi maasta puuttuu pyöveleitä, hän nauraa vedet silmissä: "Toimittajan mukaan tällä hetkellä on viisikymmentä miestä ja yksi nainen, 'jotka odottavat kuumeisesti hirttosilmukkaa.'" 

Kirja on monin tavoin paikallinen, se kommentoi zimbabwelaista politiikkaa ja ikivanhoja tapoja. Mutta kuten kaikki hyvät kirjat, se on myös universaali. Se näyttää, kuinka paljon ihmisen onni rakentuu sille isolle tarinalle, jota voi itsestään ja juuristaan kertoa. Kun tarina, jonka varaan Memory on identiteettinsä rakentanut, kyseenalaistuu, hän joutuu suurempaan kriisiin kuin koskaan ennen.

Rinnakkain Muistojen kirjan kanssa luin nigerialaiskirjailija Chinua Acheben esikoisromaanin Kaikki hajoaa (Basam Books, 2014) vuodelta 1958. Acheben teos on saanut aseman afrikkalaisen romaanin alkupisteenä ja yhtenä maailmankirjallisuuden klassikoista. Romaania on kiitelty siitä, miten se onnistuu tuomaan igbojen sananlaskumaisen puhetavan kirjallisuuteen. Muinaisesta, tavoiltaan kovin vieraasta heimoyhteisöstä kasvaa tunnistettava ja ymmärrettävä kulttuuri. 

Ja niin kuin usein käy, Petina Gappahin ja Chinua Acheben romaanit keskustelevat keskenään. Gappahin romaani kuvaa hajaannusta, kun Rhodesiasta 1980-luvun alussa tulee Zimbabwe ja valkoiset maanomistajat ajetaan vallasta. Acheben 1800-luvulle sijoittuva romaani puolestaan kuvaa, kuinka koko kulttuuri katoaa, kun valkoiset saapuvat käännyttämään heimoja kristinuskoon ja myymään heitä orjuuteen. Samaa kuvaa kouriintuntuvasti kirja, johon tartuin tänään: ghanalais-amerikkalaisen Yaa Gyasin Matkalla kotiin (Otava, 2017) vie orjakaupan syntyhetkiin 1700-luvun Kultarannikolla.

Gappah ja Gyasi ovat yksiä monista diasporassa elävistä afrikkalaistaustaisista naisista, joiden kirjoista on viime vuosina tullut kansainvälisiä menestysteoksia. He käsittelevät vanhojen kotimaidensa raskasta menneisyyttä ja uudessa maassa elämisen juurettomuutta usein vahvojen naispäähenkilöiden kautta. Tunnetuin on tietenkin Nigeriasta Yhdysvaltoihin 19-vuotiaana muuttanut Chimamanda Ngozi Adichie. (Missä muuten viipyy Kotiinpalaajat-romaanista jo pitkään tekeillä ollut elokuva, pääosissaan Lupita Nyong'o ja David Oyelowo?!)

Yksi suosikeistani on kuitenkin Gappahin maannaisen NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet (Gummerus, 2013), jonka vimmainen kerronta ja kekseliäs kieli tekevät siitä mieleenpainuvan ja äärettömän omaperäisen romaanin. Hauaisin myös lukea monessa yhteydessä ylistettyä Helen Oyeyemia, jota ei toistaiseksi ole suomennettu. Nigerialaissyntyisen, neljävuotiaana Lontooseen muuttaneen nuoren kirjailijan uutta novellikokoelmaa What is Not Yours Is Not Yours on kehuttu vuolaasti. Guardianin haastattelussa huomioitiin, miten Oyeyemi keskittyy naishahmoihin: "I sometimes get asked: 'How come the men in your stories don't have such strong characters?' And I'm like: 'I don't care.' I just want to find out about all the different lives a woman can live."
Helen on myös sanonut, että hän haluaa "tutkia naisen katsetta, kuinka naiset suhtautuvat kauneuteensa ilman, että sillä on mitään tekemistä miesten kanssa, per se. Naiset hakevat hyväksyntää toisiltaan ja yrittävät tavoittaa toisiaan."  Yhden Oyeyemin palkituista novelleista, My Daughter the Racistvoi lukea täältä.

Tajusin muuten, että olen lukenut enimmäkseen nigerialaisia ja ghanalaisia kirjailijoita. Mitä olen missannut, suosittele suosikkiasi!

Petina Gappahin kuva: Markko Taina

Yaa Gyasin romaania Matkalla kotiin käsittelemme kesäkuussa podcastissamme. Kuva: Michael Lionstar
Yaa Gyasin romaania Matkalla kotiin käsittelemme kesäkuussa podcastissamme. Kuva: Michael Lionstar

NoViolet Bulawayoa työllistää nyt elämäkertaprojekti. Mutta kenen? Kuva Krystal Griffiths
NoViolet Bulawayoa työllistää nyt elämäkertaprojekti. Mutta kenen? Kuva Krystal Griffiths

Afropoliitiksi itsensä luokittelevan Taye Selasin Ghana ikuisesti -romaani oli tyrmäävän alun jälkeen vähän turhan lyyrinen. Kuva: Nancy Crampton
Afropoliitiksi itsensä luokittelevan Taye Selasin Ghana ikuisesti -romaani oli tyrmäävän alun jälkeen vähän turhan lyyrinen. Kuva: Nancy Crampton

/ Jonna

Kommentit (0)

Seuraa 

Kaksi ystävää ja paljon puhetta siitä mistä ei ole puutetta: hyvistä kirjoista. Sivumennen-kirjapodcastia ja -blogia luotsaavat Johanna Laitinen ja Jonna Tapanainen.

Kuva: Satu Kemppainen. Graafikko: Reetta Kyttä. Podcastin tunnusmusiikki: Artemi Remes.

Blogiarkisto

2017

Kategoriat