Kirjoitukset avainsanalla hyllynlämmittäjä

Tarve tehdä tunnustuksia: Hyllynlämmittäjäni on tyssännyt kuin seinään. Minulla on lukuvuorossa Patrick Modianon Kehäbulevardit, enkä saa sitä loppuun, en sitten millään. Tai oikeammin en pääse siinä alkua pidemmälle.

Mitä teen? Jatkanko vai luovutanko? Teenkö bänksit kirjan kanssa vai sinnittelenkö?

Tämä on tällainen vedenjakajakysymys. Toisaalta voi vedota siihen, että elämä on liian lyhyt huonojen kirjojen lukemiseen ja että kirjan tarkoitus on heti alusta alkaen houkutella lukija lukemaan pidemmälle, ja jos se ei sitä tee, pitkä miinus ja oikeutus jättää kirja kesken.

Olen luovuttanut monenlaisten kirjojen suhteen, joskus kirjan alussa, joskus aika lopussa, joskus puolivälissä. Päivänselvää, että en ole yksin, mutta nykyään siitä on tarjolla vedenpitävää dataa, kun sähkökirjan lukulaite paljastaa jälleenmyyjälle/kustantajalle, mitä kohtia lukijat alleviivaavat ja mihin asti he kirjoja lukevat. Me olemme jo vuosia tienneet esimerkiksi sen, että alle puolet Donna Tarttin Tiklin kanadalaisista ja brittiläisistä ostajista on lukenut kirjan kokonaan.

Siis jatkaako vai luovuttaako? Sekä että. Aion lukea kirjan loppuun, mutta antaa sille jonkin toisen hetken elämästäni, sellaisen jossa ajatukseni eivät koko ajan harhaile ja minulla on parempi kyky keskittyä. En välttämättä tekisi näin jonkin juonivetoisen genrekirjan kanssa, mutta Kehäbulevardit on kirjallinen teos, eikä sanataide aina ole helppoa.

Jotta siitä kykenisi muodostamaan mielipiteen, teosta pitää tarkastella kokonaisena. Ethän arvioisi Mona Lisakaan yhden pienen nurkan perusteella.

/Johanna

Kuva: Louvre

Kommentit (0)

Edellisessä podcastjaksossa puhuimme Linda Boström Knausgårdin hienosta Tervetuloa Amerikkaan -romaanista. Sitä ennen luin hänen esikoisromaaninsa Helioskatastrofi, sillä se kuuluu myös hyllynlämmittäjäkirjoihini. 

Linda Boström Knausgårdin kamppailu kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa on dokumentoitu tuskallisen tarkasti hänen entisen aviomiehensä Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaan, ja miehen tuore Kevät-romaanikin käsittelee Lindan sairastumista neljännen lapsen syntymisen jälkeen. Psyykkisen sairauden kanssa eläminen on aihe, jota Linda käsittelee jatkuvasti itsekin niin runoissaan, novelleissaan kuin kahdessa romaanissaankin.  

Niin kuin Tervetuloa Amerikkaan -romaanissakin, Helioskatastrofin pääosassa on nuori tyttö, Anna. Hänen isänsä on sairastunut skitsofreniaan, ja Anna sijoitetaan pienessä pohjoisruotsalaisessa kylässä asuvaan perheeseen. Tervetuloa Amerikkaan -romaanin Ellen lakkaa puhumasta hänen isänsä kuoltua. Kun Anna romahtaa ja joutuu isänsä tavoin hoitoon, hänkin lakkaa puhumasta.

Haluttomuus puhua ja sulkeutua siten muilta ihmisiltä on tytöille ainoa teko, jolla he voivat hallita elämäänsä. "Ihmiset vievät niin ison osan toisessa, minä mietin. He syövät tiensä toisen sisään ja pysyvät siellä vaikka haluaisi olla oma itsensä", ajattelee Anna. Ellenille mykkyys on ensin valinta ja päätös, mutta Annalle masennuksen sanelemaa. Kieli tuntuu suussa paksulta, eikä ääni pääse livahtamaan sen ohi, vaikka hoitohenkilökunta kuinka maanittelee.

Linda Boström Knausgård on hyvn ekonominen kirjoittaja, mutta hänen proosansa on ilmaisuvoimaista senkin edestä. Helioskatastrofin alku on hienoimpia kirjan aloituksia, joita olen lukenut. Siinä 12-vuotias Anna kuvailee syntymäänsä mukaillen kreikkalaisen ylijumalan Zeuksen päästä syntyneen, sodan ja viisauden jumalattaren Athenan tarinaa. Lapsen halu nähdä isänsä jumalana ja kipu tämän hylkäämäksi tulosta on sydäntäsärkevää:

"Minä synnyin isästä. Minä halkaisen hänen päänsä. Silmänräpäyksen ajan, pitkän kuin elämä itse, me seisomme vastapäätä toisiamme ja katsomme toisiamme silmiin. Sinä olet minun isäni, sanon hänelle silmilläni. Minun isäni. Tuo on minun isäni, joka seisoo edessäni lattialla veressä. Hänen villasukkansa imevät sitä ahnaasti ja värjäytyvät punaisiksi. Veri uppoaa kuluneeseen puulattiaan ja minä ajattelen: Hänen silmänsä ovat vihreät kuten minulla.

Kuinka minä sen nyt syntyessäni tiedän? Että silmäni ovat vihreät kuin meri.

Hän katsoo minua. Kiiltävää varustustani. Hän nostaa kätensä. Koskettaa poskeani kädellä. Ja minä nostan käteni ja suljen hänen kätensä sen sisään. Nojaudun häntä vasten. Hänen kätensä, jotka kiertyvät ympärilleni. Me itkemme yhdessä. Lämpimiä, suolaisia kyyneleitä ja räkää valuu kasvoilleni. Minä en halua muuta kuin seistä näin yhdessä isäni kanssa ja tuntea hänen lämpönsä, kuunnella hänen sydämensä lyöntejä. Minulla on isä. Minä olen isäni tytär. Nuo sanat lyövät tuolla hetkellä minussa kuin kello.

Sitten hän huutaa.

Huuto repii kaiken rikki. En pääse enää ikinä lähelle häntä. Enää ikinä nojaamassa päätäni hänen rintaansa vasten. Me olemme kohdanneet, ja meidän täytyy heti hyvästellä. Hän ei pystynyt muuhun kuin antamaan minulle elämän. Huuto puristaa yhteen huuleni, jotka haluavat kiljua häntä lopettamaan. Sinä pelotat minua, kasvaa suuni sisällä. Minun ohimoitani särkee. Kaikki rakkaus rinnassani muuttuu vihaksi.

Että hän huutaa, minä ajattelen ja haluan saman tien iskeä häntä peitsellä sydämeen saadakseni sen loppumaan. Minä olen peloissani, pelkkä lapsi. 
Hän ei lakkaa huutamasta. Hän pitelee päätään. Painaa vahvoilla käsillään kuin sulkeakseen uudelleen sen mikä on avattu."

Anna jatkaa kuvitteluaan: kuinka hän riisuu kiiltävän varustuksensa ja kulkeutuu pohjoiseen kylään alastomana, kultainen kypärä päässä. Lopulta, sairaalan suljetulla osastolla hän muistaa hetkeksi alkuperänsä ja saa siitä voimaa: "Ikuisuus. Kuinka pelottava tuo sana onkaan? Saada kuolla. Saada lähteä elämästä suureen hiljaiseen huoneeseen, joka kuolema oli. Saada tuntea sydämen viimeinen lyönti. Tämä vapautus oli kielletty minulta. Miksi?
Siksi että minä olin Athena."

Ennen Linda Boström Knausgårdin Helsinki Lit -vierailua toukokuussa, kannattaa siis ehdottomasti lukea naisen esikoisromaanikin. Seuraavaksi tartun hyllynlämmittäjässä  Daniel Clowesin sarjakuvaromaanin Patience. Kaikki haastekirjani näet täältä.

/ Jonna

Kuva: Cato Lein

Kommentit (0)

Niin se on, että tulee pidettyä kirjoista, joissa on jokin käänne tai yllätys. Enkä tietenkään ole mielihaluineni yksin, kun katsoo myyntilistoja ja psykologisen jännityksen vahvaa asemaa. Käänteet ovat kirjallisuuden zeitgeistia.

Ensimmäiseksi hyllynlämmittäjäkirjaksi valitsin Herman Kochin Illallisen, viisi vuotta sitten (oikeasti, VIISI vuotta sitten? Olisin veikannut kahta kolmea vuotta) suomennetun hollantilaisromaanin, ja tiesin jo etukäteen odottaa jännitystä.

Tässä vaiheessa varoitus: jos Illallinen on vielä lukematta, ei kannata edetä postauksessa pidemmälle. Tästä on mahdotonta kirjoittaa edes lyhyesti spoilaamatta.

Illallinen on kirjallisempi tapaus kuin moni muu jännäri, koska Koch osaa kirjoittaa ja osaa kirjoittaa varmasti. Kirjassa istutaan pääosin ravintolaillallisella, mutta takaumiakin on. Nelihenkinen laajennettu perhe käy läpi perhesalaisuutta ja miettii, mitä sille pitäisi tehdä. Mutta ei juonesta sen enempää.

Parasta Illallisessa on kirjan juju: Lukijana minulla on tarve tuntea sympatiaa kertojaa kohtaan, samastua siihen ja uskoa siitä aina parasta. Kun kirjassa sitten on jokseenkin tai täysin kajahtanut kertoja, en suostu alkuun näkemään merkkejä siitä vaan selitän hahmoa paremmaksi kuin mihin teksti antaisi perusteita. Jossain vaiheessa on pakko luovuttaa ja todeta, että tyyppihän ei ole laisinkaan miellyttävä.

Näin epäluotettavien kertojien aikana on huvittavaa, miten sinisilmäinen lukija yhä olen. Minulle harhaanjohtavan kertojan luonne tulee aina täytenä yllätyksenä. Aika söpöä.

Onko teillä samanlaisia kokemuksia? Miltä tuntuu tulla kirjallisesti huijatuksi?

Ja siis todellakin: Hyllynlämmittäjä-haaste on toden teolla alkanut!

/Johanna

Kommentit (0)

Aluksi kertaus: Hyllynlämmittäjä on haaste. 12 lukematta jäänyttä kirjaa, 12 kuukautta aikaa lukea. Käynnistetty Sivumennen-podcastissa tammikuussa 2017.

Olen holtiton kirjojen himoshoppaaja, niinpä elämässäni vallitsee alati tsundoku. Oma haastepinoni oli siis helppo koota, mutta 30 ehdokkaan karsiminen tusinaan oli vaikeampaa. Mutta tässä ne ovat: Jonnan hyllynlämmittäjät!

Kirja jonka mukaan ottaminen hävettää: Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina. En ole lukenut, vuosia ollut hyllyssä, ei ole edes pitkä, olen siis saamaton luuseri, byhyy, itsesyytöksiä. Tästä aloitan!

Pakollinen Finlandia-voittaja: Nyt kun lyyriset esseet ovat niin trendikkäitä ja koska Leena Krohn on maailman kuningatar, luen viimeinkin hänen romaaninsa vuodelta 1992: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia.

Kirja jonka säästän kesäöihin: scifikirjailija Kim Stanley Robinsonin Aurora kertoo uuden planeetan asuttamisesta ja kommentoi samalla maailman ympäristöongelmia. Scifi on usein ilmastonmuutoksen ja ympäristötuhojen käsittelyssa uraa uurtavin lajityyppi.

Haa, onpa lyhyt! -kirja: Ennen Linda Boström Knausgårdin maaliskuussa suomennettavaa uutuutta, luen hänen esikoisensa, pienoisromaanin Helioskatastrofi. Myönnetään, että myös kirjan pienoisuus painoi valinnassa.

Tuleva venäläisklassikko: Venäläiskirjailija Ljudmila Ulitskaja on noussut maansa kärkinimiksi. Medeia ja hänen lapsensa kertoo matriarkasta, jonka Mustanmeren-huvilalle suku kesäisin kokoontuu. Oooh, en muuten malta odottaa, mikään ei vedä vertoja älykkäälle sukusaagalle.

Pakollinen nobelisti: Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon. Kerrankin nobelisti, jonka kaikki kirjat olen lukenut. Tämä on lämmittänyt hyllyä jo vuoden. Sapiskaa!

Koska Dorothy Parker: "You tell him I'm too fucking busy and vice versa.” Dorothy Parker on maailman magein nainen, joten tämä hauskannäköinen kirja piti saada vuoooooosia sitten. Siihen on koottu tasting menu Parkerilta: esseitä, lehtikirjoituksia, puheita ja riimejä.

Oi, kuinka hieno kansi! -kirja. Esteettisistä syistä hyllyyn on hankittu Jacqueline Susannin Valley of the Dolls, vuoden 1966 "dirty book". Kansi on superkaunis, ja sisältö taattua trashia. Leffa on mahtikamaa, mutta en tiedä, onko kirjan lukeminen aivan pakollista... Mutta ostin romaanin hetkenä, jolloin en olisi saanut ostaa yhtäkään kirjaa lisää, joten urakoin sen nyt vaikka vain oikeutuksena tuleville hankinnoille.

Puheenaihe johon en koskaan päässyt mukaan: Vuoden 2015 puhutuimmassa kirjassa kiinni jo nyt, eli kyseessä on tietenkin John Williamsin Stoner. Olen saattanut hymistellä mukana useissakin keskusteluissa teeskennellen, että luettu on. Sori siitä.

Pakollinen elämäkerta: Haalin myös elämäkertoja, ja mitä oudompi tyyppi, sitä parempi. Vaikka tämä elämäkerta ei ilmeisesti ole kirjallisesti erityisen vakuuttava, ihan sama, sen pääosassa on jumala eli Stevie Nicks.

Kirjailija jonka suhteen olin jo päättänyt luovuttaa: Philip Roth. Kuuliaisesti olen hankkinut hänen tärkeimmät romaaninsa ehkä noin 80 vuotta sitten, mutta jos edes yhden lukisin: Salajuoni Amerikkaa vastaan on taas ajankohtainen, sillä se kuulemma ennustaa Trumpin nousun.

Kirja jonka mukaan ottamista kadun jo nyt: Jonathan Franzenin Purity. Sivuja, sivuja, satoja sivuja! Ei tällaiseen ole aikaa! Joskus on lokoisaa uppoutua isoihin tarinallisiin perheromaaneihin, ja Franzenin edellisissä kirjoissa oli puolensa, mutta miksi sen Franzenin pitää olla sellainen nillittäjäukkeli?

Pakollinen sarjakuva: Ghost World, onko mitään parempaa? Daniel Clowesin uusimman sarjakuvateoksen pääosassa on Patience-niminen nainen, ja luvassa lienee taas arjen absurdiutta ja viiltävää realismia. Miten helvetissä en tätäkään ole saanut luettua?

(Joku saattoi huomata, että pinossa on 13 kirjaa. Annan itselleni mahdollisuuden skipata Rothin tai Franzenin, yes I can.)

Kommentit (2)

Krista / Lukutoukan kulttuurib...

Olen kovin, kovin iloinen että Sivumennen on nyt myös blogi. Tosin sanottakoon että nyt kun olen löytänyt teidät, niin kävelylenkkinikin menevät paljon mukavammin kun saan kuunnella teidän kirjapuhettanne. Eli kiitos <3

Ja kiitos tästä haasteesta, tämä on aarre!