Kolmenhaaran risteyksen kulmassa seisoi yhä paikallaan Se vanha lato. Se lato pysyi pystyssä enää kahden harmaan seinän varassa, huojuen kovassa tuulessa kuin heinänkorsi. Se vanha lato oli kuitenkin sitkeä. Se oli selvinnyt jopa tapaninpäivän suuren myrskyn myllerryksessä, jolloin lähimetsän puitakin oli laonnut kuin heinää. Sitä ihmettä läheisen kylän vanhimmat asukkaat jaksoivat yhä päivitellä, silloin kun harvakseltaan sattuivat kulkemaan Sen ladon ohitse.

”Se lato pysyy pystyssä yhtä hyvin kuin vanha Kalevi”, vanhat kyläläiset ihmettelivät. He viittasivat kylän iäkkääseen julkijuoppoon, joka ei koskaan kaatunut, vaikka oli kuinka juonut itsensä lähes tainnoksiin. ”Se on se veri joka miestä kuljettaa, eikä tosimiestä olut tainnuta. Niin kauan kuin Se lato pysyy pystyssä, porskutan minäkin täysillä eteenpäin”, Kalevi vain myhäili kyläläisille. Kuihtuvan kyläyhteisön vanhat asukkaat olivat lyöneet jo vetoakin siitä, että milloin Se lato kaatuu lopullisesti ja kaatuuko silloin myös vanha Kalevi. Vaikka salaa moni kyläläinen toivoikin, että Se lato ei kaatuisi koskaan. Sillä Se vanha lato oli ollut aikoinaan monen vanhan kyläläisen kutupaikka. Kylän julkinen salaisuus. Se lato oli todistanut monia romansseja aikojen saatossa, niin luvallisia kuin luvattomiakin. Monta mukulaakin oli pantu alulle juuri Siinä ladossa. Nyt Se vanha lato oli enää jäänne nuoruudesta, kuten hekin olivat. Se oli ränsistynyt, jääden käyttökelvottomaksi. Pariskuntia ei ollut käynyt lempimässä Sen ladon suojissa enää moneen vuosikymmeneen.

Maaseudun hiljaisuuden keskeytti pyöränkellon rämpytys.

”Liisa-mummuu! Tuu jo, jätski sulaa muuten!” pieni tyttö hoputti kärsimättömästi mummuaan. Tytön takana polki pirtsakka vanha nainen, kukkamekon helmat tuulessa hulmuten.

”Mummulla on hyvin kuuma, kultapieni. Pysähdytäänpä hetkeksi lepuuttamaan mummun väsyneitä jalkoja. Äitisi ei ole vielä saapunut kaupasta, joten jäätelösi ei ehdi sulaa”, Liisa-mummu vastasi hellästi hymyillen.

”Höh”, pikkutyttö vastasi närkästyneesti, huomaten sitten jotain kiinnostavaa, ”kato mummu, pellolla lentää keltaisia perhosia!”

Tyttö pysäytti rehvakkaasti pyöränsä tien laitaan, lähtien hyppelemään perhosten perässä.

”Voi tuota lapsuuden intoa. Lapsuus on kuin pomppiva pallo, joka pysähtyy vasta aikuisuuden kynnyksellä”, Liisa-mummu ajatteli hellästi.

Sitten Liisa-mummu käänsi katseensa Sitä latoa kohti, jonka eteen hän oli halunnut tarkoituksella pysähtyä. Hän katseli Sen harmaantuneita lautoja, jotka olivat vain muisto entisistä punaisista seinistä. Se lato natisi, kuin toivottaen vanhan tutun tervetulleeksi, vuosikymmenten jälkeen.

”Terve vanha ystävä. Pitkästä aikaa täällä taas. Olet harmaantunut, kuten ovat harmaantuneet minunkin punaiset hiukseni”, Liisa-mummu sanoi ääneen, sivellen kädellään vanhaa seinää. Se oli karhea kuten hänen ikääntynyt ihonsakin. Hän tunsi kyynelten pakottavan silmissään. Aika oli muuttanut heitä molempia. 

”Mummu, kenelle sinä puhut?”, pikkutyttö kysäisi uteliaasti.

”Tälle vanhalle ladolle. Se oli vuosikymmeniä sitten punainen ja ehjä hieno rakennus, monen nuoren lempipaikka. Täällä minäkin aikoinani leikin Kalevin kanssa olkipaalujen päällä. Aika on vain tehnyt tehtävänsä tällekin paikalle. Ei ole enää nuori tämä rakennus eikä mummu. Onkohan Kalevi edes elossakaan...” Liisa-mummu vastasi ajatuksissaan.

”Kuka on Kalevi?” tyttö kysyi silmät suurina.

”Mummun nuoruudenystävä vain...” Liisa-mummu vastasi silmät tuikkien.

”Jaaha. Mitähän jätskiä äiti on tuonut kyläkaupasta, mansikkaa vai suklaata, toivottavasti ei vaniljaa yök...oi miten ihana...” pikkutyttö puheli, kirmaten jälleen perhosten perään.

Liisa-mummu katseli ajatuksissaan Sitä latoa. Hänen ajatuksensa vaelsivat siihen kaukaiseen kesäiltaan, jolloin hän oli kellohelmaisessa kesämekossaan rientänyt tänne. Sen ladon edessä oli vaaleahiuksinen ja komea Kalevi odottanut häntä leinikkikimppu kädessä. Kalevin paita oli ollut avoinna, paljastaen päivettyneen vatsan. Liisa oli juossut rakkaansa syliin sydän jännityksestä jyskyttäen. Yhä hän muisti, miten lämpimästi Kalevi oli suudellut häntä ja puristanut sitten itseään vasten omistavasti.

”Varsinainen hupakko minäkin olin. Lempiä nyt pistävien olkien keskellä, hameenhelmat korvissa. Mutta niin rakastunut ja onnellinen sitä oli, ettei mikään olisi estänyt niitä lemmenhetkiä. Varmasti äitinikin tiesi missä luuhasin, kun tulin monena yönä kotiin hiukset sekaisin ja olkia täynnä”, Liisa-mummu hymähteli.

Liisa-mummu kurkkasi osittain pystyssä olevan ladon sisälle. Hetken aikaa Liisa-mummu näki Sen ladon sellaisena kuin se oli vuosia sitten ollut. Siinä ladossa hän oli kokenut onnen hetkien lisäksi myös suurta tuskaa.

”Voi jestas sitä tunteiden huumaa, kun on korvia myöten pihkassa poikaan, haaveillen tämän jo kosivan. Miten monta hikistä latoyötä vietimme yhdessä, rakkaudesta nauttien.  Ensirakkaus oli vain niin kuumaa, että se paloi loppuun yhtä nopeasti kuin tulitikku. Mikä järkytys sitten oli, kun eräänä iltana pyöräilin Sen ladon luokse ja kuulin tuttua naurua.  Miten näin Kalevin lempivän toista kylän tyttöä, omassa nurkassamme. Kalevi-ketale huomasi minut, mutta jatkoi nauraen temmeltämistä uuden sydänkäpysensä kanssa. Tietenkin sydämeni särkyi. Ensin koin onnen kuumia öitä ja seuraavaksi itkin itseni öisin uneen. Yhtä tunteiden heittelyä Kalevin tähden. Kovin olisin halunnut Kalevin takaisin. Ketkun, joka toi latoon niin monta riiaamaansa tyttöä. Hupakko mikä hupakko, kun sellaisen ketaleen perään haikailin...” Liisa-mummu ajatteli, kyynelten tulviessa silmiinsä. Ei häntä toki itkettänyt jo aikoja sitten unohtunut sydänsuru, vaan muistot. Muistot niistä hyvistä ja huonoista hetkistä, joista itse elämä muodostuu.

”Mihin aika onkaan vierähtänyt? Vaikka nyt, tämän ladon edessä, tuntuu kuin tuosta kesästä olisi kulunut vain hetki. Kaikki muistuu mieleen niin elävästi, että vanhan mummun sydän on pakahtua tunteista. Nuoruuden hikiset latoyöt olivat taianomaisia, kenties sen tähden että koki kaiken ensi kertaa. Voi sitä rakkauden ensihuumaa ja sydänsurujen voimaa...” Liisa-mummu ajatteli, posket muistoista punoittaen. Muistot Kalevin tutkivista käsistä ja hapuilevista suudelmista. Nuorten kehojen painautumisesta toisiaan vasten, olkien pistellessä pakaroita ja poskia. Monta koettua rakkauden yötä. Loppujen lopuksi nuo hetket palautuivat mieleen vahvempina kuin nuoren rakkauden katkera loppu.

”Nyt me olemme jo osa vanhuutta. Minä harmaahapsinen mummu ja sinä lahoava rakennus. Molemmat kokeneet monta rakkautta ja monta surua”, Liisa-mummu kuiskasi Sille ladolle ja pyyhkäisi silmiään.

”Miksi mummu on surullinen?” mummun viereen tepastellut tyttö kysyi uteliaasti.

”Se on vain haikeutta, kun me vanhat ihmiset muistelemme sitä mitä joskus on ollut. Sellaista mitä on koettu ja mikä on jo melkein unohdettukin. Kunnes asiat palautuvat yllättäen mieleen”, Liisa-mummu vastasi kaihoisasti.

”Jaaha”, pikkutyttö vastasi välinpitämättömästi. Mummun vastaus oli ollut kovin pitkä ja häntä kiinnosti paljon enemmän vuokramökillä odottava jätski.

”No niin kulta-pieni, jatketaanpa matkaa. Pohjoisesta on nousemassa ukkosmyrsky”, Liisa-mummu sanoi huomatessaan, että tyttö alkoi jo väsyä.  Pyörän selkään noustessaan Liisa-mummu vilkaisi vielä Sitä latoa päin, tietäen, ettei enää palaisi tänne. Ensi kesänä he vuokraisivat mökin muualta.

 ”Jää hyvästi vanha kunnon lato”, Liisa-mummu kuiskasi ja lähetti lentosuukon Sitä latoa kohti.

”Olet sinä hassu mummu, kun latoa suukottelet”, tyttö nauroi iloisesti.

”Niinpä minä taidan ollakin”, Liisa-mummu vastasi silmät kosteina.

Se vanha lato jäi heidän taakseen, eikä mummu enää ajatellut sitä. Vuokramökillä häntä odottaisi oma kunnon mies Olavi, vahvempien ja tuoreempien muistojen kanssa. Hänen elämänsä oikea rakkaus.

 

Se vanha lato huojui myrskytuulessa. Se sortuisi pian, vieden mukanaan seiniensä muistamat tarinat. Se narisi ja kitisi haikeasti, aivan kuin Se ei olisi halunnut vielä hajota. Se lato oli pysynyt pystyssä jo niin kauan, aikoinaan maaseudun nuorten ilona ja suruna. Sitä oli yritetty polttaakin vihapäissään, sydänsurujen murtamana, mutta silti Se oli pysynyt siinä, Kolmenhaaran risteyksen kulmassa. Nyt aika oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä, eikä Se lato jaksanut enää pysyä pystyssä.

Seuraavana päivänä vanhapoika Kalevi lähti ajelemaan sillä samalla pappatunturilla, jolla oli aikoinaan kyydinnyt kylän tyttöjä. Pappatunturi savutti ja paukkui, ja Kalevin iso vatsa hyllyi samassa tahdissa vempeleen kanssa.

”Tämä vanha kone tarvitsee hieman hienosääntöä, kuten ajajakin, heh... mutta mitäs täällä on tapahtunut...” Kalevi pohti ääneen, pysäyttäen pörisevän pappatunturinsa sortuneen ladon eteen.

”Sinne meni Sekin lato, jossa riiasin sitä erästäkin rehevälanteista neitokaista. Laila vai Liisako sen likan nimi oli...no, ei sitä enää nimiä kunnolla muista, viisikymmentäluvulla kun se oli, ja neitoja monenlaisia. Mutta ne lanteet olivat ainutlaatuiset. Kaatuihan sekin romanssi kuten tuo vanha lato, kaikkine muistoineen päivineen. No, parempi näin, turha vanhan ukon on enää menneitä lanteita haikailla, taikka sydän vielä pysähtyy. Ehkäpä minäkin kaadun pian, kun Se lato on viimein romahtanut. Täytyykin ottaa selvää, että onnistuiko kukaan kylän ukoista lyömään vetoa tästä päivästä...” Kalevi mietti rapsuttaen samalla korvantaustaansa, johon itikka oli pistänyt mojovan patin.

Kalevi käynnisti pärisevän pappatunturinsa, vilkaisten vielä kerran ladonjämää. Hetken aikaa Kalevi näki harmaan lautakasan tilalla Sen punaisen ladon sekä Lailan tai Liisan, tai kenties molempien, lanteet ja punaisen suun. Hän hymyili silmät tuikkien muistoilleen.

”Vanhalle rakkaalle ladolle, missä lempeni leiskui tulisesti!” Kalevi hihkaisi ja lähetti hetken mielijohteesta lentosuukon ladonjämää päin.

Kalevi pärisytteli pappatunturilla eteenpäin, vatsa villlisti hyllyen. Pian Sitä vanhaa latoa ei enää muistettaisi, kuten ei Sen näkemiä unhoon jääneitä romanssejakaan. Kalevin lentosuukko oli viimeinen Sen ladon todistama suukko. Eivät tienneet Liisa taikka Kalevi, että heidän suukkonsa lensivät Sen ladon lähellä vielä kerran, yhdessä mutta silti erikseen. Tokkopa he olisivat siitä tiedosta niin välittäneetkään, mennyt kun oli mennyttä. Aika oli ajanut niin heidän suhteensa kuin Sen ladonkin ohi.

 

a la Suvi ©

Kommentit (0)

Seuraa 

Novelleja, mietelauseita, runoja, taidetta, koiruuksista, elämästä. Kaikennäköistä sekamelskaa ja tarinaa.

http://how-many-times.fi/

Kuinka monta kertaa... niminen webbisivustoni, 

jossa lisää mietelauseita parisuhteesta, elämästä ym yksinkertaisten, mutta myös paljon sanovien kuvien säestämänä.

(aiemmin http://howmanytimesblog.blogspot.fi/)