Olen ollut Virossa nyt pian viikon yksin hoitamassa tilaamme Ontikalla. Tila sijaitsee Itämeren pohjukassa Kotkaa vastapäätä noin suurin kaartein, 140km Tallinnasta itään kohti Narvaa. Lähellä on muutama kaupunki, Kohtla-Järv ja Jõhvi, joissa asuu jopa kourallinen suomalaisia maanmiehiämme. Tilamme on kuitenkin täysin maaseudulla meren välittömässä läheisyydessä. Kesäaikaan Viron pohjoinen rannikko vilisee turisteja ja ohikulkijoita, mutta talvisaikaan voi laskea yhden käden sormilla ohiajavat autot. On tavallaan ihanaa levätä talvisaikaan ja ladata akkuja seuraavan kesän hulabaloota varten, mutta nyt kun olen ihan ypöyksin täällä hevosten ja koirien kanssa, on hommassa hiukan eri soundi. 

En pelkää olla yksin. En myöskään kovin usein koe olevani yksinäinen, mutta pari päivää sitten tapahtui jotain, joka laittoi funtsimaan. Olin toisella puolen pihaa tulossa kohti hevostallia molemmissa käsissä paljon tavaraa. Maa oli jäätynyt peilikirkkaaksi jääksi ja kuinkas ollakaan heitin jäällä selälleni tonttiin ja löin takaraivoni jäähän niin että rusahti. Silmissä sumeni hetkeksi ja kun tokenin, katselin pimeän tallin pihalla tähtiä ja mietin mitä tehdä seuraavaksi. Huimasi niin kovasti, että päätin ryömiä talliin, jossa oli pöydällä kännykkä. Laitoin viestiä muutamille ystäville ja miehelleni, että olen kaatunut enkä tiedä kävikö hullusti vai selvisinkö säikähdyksellä. Makasin lattialla jonkin aikaa ennen kuin hivuttauduin istuma-asentoon ja tuumailin mahdollisen aivotärähdyksen voimakkuutta. Koin olevani todella yksin sillä hetkellä. Karsinoissaan heiniä mussuttavat hevoset eivät välittäneet tilanteestani tuon taivaallista, eikä koirillakaan ollut mitään lisättävää. Kaikki raajani tärisivät. En tiedä olinko enemmän peloissani vai mistä tärinä johtui. Yksinäisyys oli sillä hetkellä enemmän kuin pelottavaa. Onneksi yksi ystäväni reagoi viestiini ja alkoi huolehtia puhelimen toisessa päässä, että olen kunnossa. Sillä hetkellä se tuntui todella oljenkorrelta, jota tarvitsin ja arvostin ystävääni enemmän kuin mitään muuta maan päällä. 

Myöhemmin illalla istuin pienessä asunnossani hevostallin päädyssä ja mietin omaa äitiäni, joka on myöskin kotitalossaan keskellä ei mitään kaukana pohjoisessa. Entä jos hän kaatuu liukkaalla jäällä kotinsa ulkopuolella ja kukaan ei tiedä? Voin vain kuvitella kuinka peloissaan ja yksin hän olisi. Kuinka monet vanhat ihmiset asustelevat yksinään ja ovat yksin ja mahdollisesti yksinäisiä? Joulun alla korostetaan perheen yhteisyyttä ja yhdessäolemisen ihanuutta. Niin mahtavaa kuin se onkin, samalla tahattomasti korostuu yksinäisen ihmisen yksinäisyys. Kaikille yksineläville ihmisille yksin oleminen ei ole oma valinta. Meillä on ollut jo parina jouluna tapana kutsua sinkkuystäviä tai muutoin vain yksin jouluna olevia ystäviä viettämään joulua meidän kanssa. Ymmärrän täysin perheitä, joille se oma joulu on pyhä, mutta minun mielestäni jouluna, ja etenkin jouluna, yksin elävät ystävät on ihana kutsua äänekkääseen ruokapöytäämme mukaan älämöimään. 

Olin yläasteella, kun koulussamme aloitettiin vanhojen ihmisten piristämisprojekti. Koulumme lähellä oli vanhainkoti, jonne menimme kerran viikossa tervehtimään vanhoja ihmisiä. Muistan kuinka luin lehtiä, vein mummoja rullatuolissa ulos kävelylle, autoin pääsemään vessaan, pelasin korttia pappojen kanssa ja lauloin näille ihanille ihmisille. He niin odottivat torstaita, jolloin yhteinen parituntisemme toi iloa ja läheisyyttä. En muista yläasteen vuosista enää kuin pätkiä sieltä sun täältä, mutta nämä torstai-iltapäivät muistan kuin eilisen. Torstain kohtaamiset antoivat myös minulle paljon. Ehkä näistä kohtaamisista johtuen vanhojen ihmisten olot ja onnellisuus on minulle tänäkin päivänä sydäntä lähellä. Olen halunnut kunnostaa tilamme päärakennuksen osittain vanhojen ihmisten kesäpaikaksi, jossa he voisivat viipyä lyhyemmän tai pidemmän jakson ja osallistua tilan toimintoihin oman kunnon sallimissa rajoissa. Pidän eurooppalaista tapaa hoitaa vanhukset kotona suuresti arvossa, vaikkakin ymmärrän täysin ettei se esim. Suomessa ole monille mahdollista monistakaan syistä. Virossa näin vielä usein kuitenkin on ja etenkin täällä maaseudulla monet sukupolvet asuvat vielä saman katon alla. Nämä mummot ja papat eivät ole yksin eivätkä yksinäisiä.

Minussa selälleen jäälle heittäytyminen herätti todella suuria tunteita. Siinä olisi voinut käydä vallan hullusti. Onneksi ei tällä kertaa, mutta se seisautti minut arvostamaan niitä ystäviä, joiden tiedän välittävän minusta aidosti. Se sai minut myös ajattelemaan kaikkia muita ihmisiä, jotka ovat yksin joko omasta halustaan tai olosuhteista johtuen. Aika ajoin jokainen meistä haluaa kuulla olevansa toiselle ihmiselle tärkeä. Ei ole koskaan huono idea kysyä "Miten voit?" ja olla aidosti läsnä. Haluaisin myös, että vanhat ihmiset saisivat kokea läheisyyttä ja rakkautta. Mielestäni koulut voisivat tehdä yhteistyötä senioritalojen kanssa, jotta nuoret saisivat kokea kohtaamisia ihmisten kanssa joilta he voisivat oppia paljon. Päiväkotien lapset voisivat käydä laulamassa vanhuksille ja toivon, että näin joulun alla moni kuoro laulaa kauneimmat joululaulut yleisölle, jota kiitollisempaa tuskin onkaan. Pienet eleet ja teot riittävät pitkälle, kiitollisuus on tehty pienistä asioista. 

Kommentit (2)

Vierailija

Hui ja ilmeisesti myös huh, että selvisit säikähdyksellä! Asiaa kirjoitit ja ihana ajatus tuo vanhusten kesäpaikka. Minulla myös raastaa sisintä, kun näen jossain yksinäisen vanhuksen, niin surullisen näköisenä. Jos en muuta, niin ainakin hymyilen hänelle. Varovaisesti nyt siellä ja tsemppiä yksinoloon! 😊-martsu

Sande

Minulle on käynyt lähes samoin, kaaduin koiraa ulkouluttaessa viime joulun pyhinä suoraan takaraivolleni liukkaalla pihalla. En tiedä kuin kauan aikaa meni, kun taju palasi olin rappukäytävässä ja näen koiran jalat ja ensihoitajien lahkeet. Joku ohikulkija oli soittanut apua ja vienyt pois pakkasesta.

Yksin asun minäkin .. isoin huoli lähinnä siitä että jos jotain sattuu, kuka hoitaa koirat. Päädyin sairaalaan aivotärähdyksen saaneena ja siellä väitettiin että ne voivat olla 2-3 pv yksin ! Ei minun ! Ei ollut sinne vietäessä puhelinta tai edes kukkaroa mukana.. karkasin yöllä koska en saanut edes soittaa kellekkään.

Verkostoituminen, se on avainsana, meille yksinäisille.

Seuraa 

Olen Riina-Maija "Riinis" Palander ja kirjoitan blogissa elämästäni, jossa sattuu ja tapahtuu. Pyöritän neljän lapsen perhettä, johon kuuluu myös lauma hevosia, koiria, kissoja ja kaneja. Kesäisin emännöin Virossa Ontikan majataloa, huollan ja remppaan vanhaa kartanoa tiluksineen sekä treenaan kouluhevosia. Talvet vietämme Espanjassa, Ranskassa ja Suomessa. Tervetuloa mukaan!

Instagram