Jouluun liittyy kaikilla meillä muistoja, tuoksuja, makuja, paikkoja ja tunnelmia. Lapsuuden jouluissa on ajan tuomaa nostalgisuutta ja kaihoa. Muistan kuinka kirjoitin hartaasti joulupukille lahjatoivelistoja ja lauloin kirkossa joka vuosi kuoron kanssa. Kotona saunottiin ja syötiin jouluruokaa ja vanhemmat olivat koittaneet ostaa jokaiselle lapselle jonkin mieluisan lahjan, vaikkei meillä ollut juurikaan ylimääräistä rahaa. Joulut olivat ihania ja rauhaisia kunnes tultuani teini-iän kynnykselle, isäni lähti pois kotoa jouluaattona eikä koskaan palannut. 

Jostain syystä joulun aikaan liittyy valtavan paljon tunnelatausta ja usein paineet purkautuvat joulun aikaan dramaattisinkin seurauksin. Syksyn aikana kerätty stressipallo räjähtää herkästi käsiin ja vuoden suurimmasta juhlasta tulee kaikkea muuta kuin yhdessäolon riemuvoitto. Joulussa on nähtävissä sama ilmiö kuin muissakin lomissa; siihen ladataan valtavasti odotuksia ja h- hetkeä rakennetaan kuin iisakin kirkkoa. Kodin siivous ja koristelu, lahjojen osto ja paketointi kauniisiin lahjapapereihin, ystävien muistaminen (voi kaamea, jos joku ystävistä on ostanut minulle lahjan enkä itse ole tajunnut ostaa hänelle), vanhempien muistaminen, joulumenuun suunnittelu ja ounou, sen toteutus, puolison ilahduttaminen jne. Aikamoinen lista noin äkkiseltään suorittaa lyhyen ajan sisällä. Ei siis mikään ihme, että odotukset ovat korkealla. Kaiken tämän lisukkeeksi soppaan lisätään omat toiveet, muistot ja odotukset.

Minulle joulu on yhtä aikaa raskaiden muistojen hautausmaa ja uusien muistojen luvattu maa. Joulun aikana nuori tyttö sisälläni itkee menetystään, mutta olen tänä päivänä monen lapsen äiti enkä haluaisi ikinä lasteni joutua kokemaan samaa minkä itse koin. Ensimmäiset joulut rikkoutuneessa perheessämme olivat tuskaa. Joka tuutista työnnettiin onnellisten perheiden kuvia ja mainoksissa hymyilivät kauniisti pukeutuneet ihmiset notkuvan joulupöydän ympärillä. Ystävien kertomukset lahjatoiveiden täyttymisistä eivät enää kuuluneet minun maailmaan. Joulu alleviivasi hyytävästi sen tosiasian, ettei meillä ollut enää varaa tehdä jouluruokia eikä ostaa joululahjoja. Minä ja sisarukseni olimme pienessä asunnossamme yksin, sillä äitimme oli pakko tehdä jouluna kaikki ylimääräiset ja tarjotut työvuorot sairaalan laboratoriossa. Meillä oli toisemme, mutta vanhempien eron jälkeen etäännyimme omiin kuoriimme emmekä voineet auttaa toisiamme, kun emme osanneet auttaa itseämmekään. 

Tänä päivänä en stressaa joulusta. Nautin sen hiljaisuudesta ja olen kiitollinen lapsistani, joille saan tehdä lämpimän joulun lahjoineen. Lasten jouluilo on tarttuvaa ja vaikka sisälläni vaikeat muistot kalvavat läpi elämän, osaan nykyään olla niistäkin kiitollinen. Ilman omia kokemuksiani en osaisi nähdä joulua kaiken sen hysteerisen kaupallisuuden takaa. En tarvitse lahjoja, en koristeltua kotia. Jouluna minulle korostuu onni terveistä lapsista ja perheestä, joka ei ole itsestäänselvyys. Jouluna kaipaamme menetettyjä ihmisiä ja arvostamme heitä, joita elämässämme on. Joulun sanoma on minulle kristallinkirkas; joulu on kiitollisuutta. 

 

Kommentit (3)

Surusilmä

Pari kertaa räjähtäneen stressipallon jämiä pidelleenä tiedän todella mistä puhut. Joten jostain syystä joulu ei ole mun juttu. Onneksi enää yksi päivä lusittavana ja tämä on tältä vuodelta ohi.

AK

Joulu voi kyllä olla todellakin ahdistavaa... Itsellä on lapsuudesta hyviä joulumuistoja, sitten on niitä muistoja, jotka mielummin unohtaisi, niitä jouluja kun äiti joi niin paljon, ettei pysynyt pystyssä, kun ne isän kanssa riitelivät nukkumaan menon jälkeen ja me lapset pelättiin ihan valtavan paljon. Siksi meidän perheen jouluihin ei kuulu alkoholi, ei missään muodossa, en halua, että tilanne toistuu... Vaikka järki sanoo, ettei sitä pelkoa olekaan, ei meillä ole alkoholistia tässä perheessä, mutta silti.. Onneksi vanhempiensa virheistä voi oppia ja voi olla tekemättä niitä uudelleen, tehdä omille lapsilleen paremmat muistot...

Käyttäjä5024
Liittynyt26.10.2016

Lasten suru saa aina kyyneleet silmiini. Tehkäämme, oi siskot, siis lapsillemme parempi lapsuus kuin meillä itsellämme oli. Tai ei minulla niin huono ollut. Tai ei kai se niin hyväkään ollut. Tai en minä oikein tiedä millainen se oli. Ai niin, se riippuu iästä. Kolmekymppisenä se oli todella huono, mutta näin kohta viisikymppisenä se on taas aika hyvä.

Seuraa 

Olen Riina-Maija "Riinis" Palander ja kirjoitan blogissa elämästäni, jossa sattuu ja tapahtuu. Pyöritän neljän lapsen perhettä, johon kuuluu myös lauma hevosia, koiria, kissoja ja kaneja. Kesäisin emännöin Virossa Ontikan majataloa, huollan ja remppaan vanhaa kartanoa tiluksineen sekä treenaan kouluhevosia. Talvet vietämme Espanjassa, Ranskassa ja Suomessa. Tervetuloa mukaan!

Instagram