Olen ollut kymmenen vuotta kotiäiti. Tuntuu jotenkin oudolta käsittää, että olen todellakin ollut pois työelämästä kymmenen vuotta. En ikinä ajatellut olevani kotona kuin ehkä vuoden vauvan syntymän jälkeen. Mutta jotenkin se tuntui hankalalta ajatukselta lähteä kotoa työelämään, kun mies reissasi omien kisojensa ja muiden leiritysten vuoksi parisataa päivää vuodessa, enkä koskaan tiennyt milloin hän tulee kotiin ja milloin lähtee taas. Lapset olivat minun hoidettavana ja tulin kaksosista raskaaksi Oda-Sofian ollessa viiden vanha. Olimme juuri ostaneet vanhan kartanon tiluksineen Virosta ja aloin remontoimaan sitä täyspäiväisesti. Majatalon valmistuttua en ollut ajatellut jääväni sen pyörittäjäksi, mutta kun siihen hommaan nyt ei ollut muitakaan tulossa, niin minähän sitä olen pyörittänyt. Se on toki mukavaa, mutta valtavan raskasta sesonkiaikaan, kun lapset pyörii jaloissa. Minähän olen kotiäiti, jolloin lapset ovat kaikki kotona. Tilanne muistuttaa hiukan entisaikojen maaseudun elämää siinä suhteessa, että perhe yhdessä hankkii omalta tilalta ruuan pöytään. Tietysti sillä erotuksella, että meillä ei ole isovanhempia, tätejä eikä setiä auttamassa lasten hoidossa sillä aikaa kun minä hoidan tilan työt ja mies apuna silloin kun on paikalla. 

Näin on siis tamplattu nyt kymmenen vuotta. Tämä alkaa olla minun näkökulmasta aika lailla se viimeinen pyykki kotiäidin vuosissa. Ja varsinkaan kun se nyt ei ole ollut suoranaisesti Jane Austenmaista puistossa käyskentelyä. Kaksoset ovat nyt neljä vuotta, joten olen mielestäni suorittanut isänmaallisen äitivelvollisuuteni ja on aika painaa kytkintä tästä pestistä. On kivaa olla äiti, tietty, mutta on myös ihan kiva olla Riinis, kouluratsastaja, aikuinen nainen jne. Mutta olen huomannut että se on aiheuttanut hermostunutta liikehdintää tämän leirin miespuolisessa hahmossa. Voin kuvitella kuinka mukavaa se on, kun oma vaimo on vuosia kotona ihan vaan omaa perhettä (ja miestä) varten. Tässä perheessä ongelma on myös se, että tämä mamma on kunnianhimoinen. Äidithän usein eivät ole kovin kunnianhimoisia. Ikään kuin se olisi jotenkin ei niin hyvä juttu. Olen nimittäin törmännyt valtavasti kommentteihin "No mutta eikö sinun pitäisi ajatella perhettäsi?" " Eikö perhe tule sinulle etusijalla?" "Entä miten lapset sitten, kuka ne hoitaa jos sinä menet töihin / alat tavoitella jotain?" Kysytäänkö näitä kommentteja mieheltä? Eikö olekin enemmänkin niin, että miehen pitääkin olla kunnianhimoinen vaikka ja varsinkin jos hänellä on lapsia kotona? Ei nyt ainakaan kotona saa olla viikaamassa pyykkiä (eikö sitä hommaa voisi joku muu tehdä, jotta pääsisit "oikeisiin töihin"?) 

Minä näen asian niin, että olen kantanut korteni kekoon ja tehnyt todellakin oman osani. Ja hyvin. Minulla on nyt puolestani oikeus alkaa kehittämään itseäni siinä missä olen hyvä. Olen tukenut miestäni kymmenen vuotta hiljaa taustalla ja hoitanut sairaat lapset, remontoinut kodit alusta loppuun omin käsin, raahannut kauppakassit yksin autoon ja kerännyt lumihankeen rikkoutuneet ostokset kiroillen talteen, kantanut vauvoja yöt läpi ja itkenyt yksin väsymystäni ja meinannut paiskata luurin jossa lukee "tsemppiä" vessanpönttöön, keittänyt nakkikeiton tuhat kertaa ja valmistanut mokkapalat koulun myyjäisiin. Nyt on minun vuoro. Lähden aamulla ovesta ulos ja huikkaan "pärjäile muru" ja kiirustan tärkeisiin töihini. Saan arvostusta kollegoiltani ja Veskun kaksimieliset vitsit naurattavat jo ennen ensimmäistä aamukahvia. Tai lähden jatkamaan kouluratsastajan uraani. Se tietysti on minulle selkein tie, sillä kymmenen vuotta poissa olleena "tärkeistä töistä" on paljon, joten tuskin työpaikkaa edes lohkeaisi kellastuneilla yliopiston  tutkintopapereilla. Tosin kouluratsastajana olen sitten töissä keski Euroopassa kolme viikkoa putkeen ja viikon kotona max. Paljon kilpailureissuja jne. reissuja, joita en oikein tiedä aina pitkälle etukäteen. Mutta olen ansainnut nekin. Nyt on miehen vuoro tukea minua mitä ikinä alankin tekemään ja tukea minua 100% ilman minkäänlaisia nurinoita. Niin minäkin tein. 

Kotiäitiys on etuoikeus ja mielestäni lapsen oikeus. Se ei silti ole yksinoikeus. Se ei myöskään ole jokaisen ainoa haave elämässä, jos se sitä ikinä olikaan. Minä sain sen kokea ja mielestäni on aika sanoa sille ajalle kiitos ja painaa kultaiset muistot kirjan kansi kiinni. Minulla on haaveita, jotka panin naftaliiniin kymmeneksi vuodeksi. Nyt aika on kypsä ja minä olen tarpeeksi vahva.

Kommentit (42)

Vierailija

En ymmärrä näitä kotiäitejä, jotka esiintyvät supersankareina ja tekevät itsestään marttyyrin. Ihan itse olet lapsesi tehnyt ja jos ei pelkkä kotiäitely maistu niin miksi et neuvotellut asiasta miehesi kanssa jo aiemmin? Oothan sitäpaitsi saanut ratsastella kaikki nämä vuodet, eli ei tässä nyt ihan muidenkaan ehdoilla pelkästään ole menty. Tsemppiä työurallesi! Toivottavasti haaveesi ovat realistiset. Kannattaa ymmärtää, että kymmenen vuoden aukko työhistoriassa ei työnantajan kannalta ole meriitti.

Vierailija

Kiitos kommentoinnistasi. Kyseessä ei ole marttyyrin kirjoitus. Kotiäitiys on etuoikeus kuten kirjoitin. Aikansa kuitenkin kutakin ja siitä tässä on kysymys. Ja nimenomaan kirjoitin, että työnantajat eivät katso positiivisesti pitkää aukkoa työelämästä. Ratsastus ei ole minulle harrastus, vaan ammatti jota olen ylläpitänyt kotiäiteyden suomissa rajoissa. Ja kun on neljä lasta, ovat mahdollisuudet rajalliset. Pahoitit mielesi suotta.

sutturs

Voi hele... Riinis ei tehny itestään marttyyriä kertoi vain asiat suoraan ja juuri niinkuin itse on ne kokenut. Nyt joku isimies tai uraäiti on taas vetäny pussillosen herneitä per ceeceen

Vierailija

Hienoa, että olet ollut lastesi kanssa kotona! Ja onnea uusille suunnitelmille! Monet työnantajat nimenomaan arvostavat kotiäitivuosia, koska silloin organisointitaidot ja paineensietokyky, vain muutama mainitakseni, ovat lisääntyneet ja vahvistuneet. Ja niitä tarvitaan myös työelämässä.

Vierailija

En kyllä usko mitenkään, että työnantajat arvostavat pitkiä kotiäitivuosia.

Vierailija

Mä niin tiedän mistä puhut. Oon ite ollut viimeset 13 vuotta kotona ja nyt kun ikää on jo 38, olen päättänyt että nyt riittää. Itselläni on jäänyt kaikki haaveiluasteelle enkä ole päässyt toteuttamaa itseäni niinkuin joskus halusin. Tsemppiä tulevaan.

Kotiäitieläkeläinen

Oli kiva lukea Sun kotiäitiajastasi. Niin tuttua, niin tuttua. Minulla oli mahdollisuus jäädä hoitamaan neljää lastani kotiin ja nautin siitä kovasti. Mitään eläkekertymää ei tietysti tullut. Silloin nuorempana sitä ei ajatellut, vaikka tiedossa tuo oli. Nyt huomaan olevani lähes peruseläkkeellä ja sehän on tunnetusti hyvin pieni. Onneksi miehen eläke on suhteellisin kiva ja onneksi ollaan vielä yhdessä. En kadu tietystikään kotiäitiaikaa ja kun kuulen aikuisilta lapsiltani, kuinka kivaa oli tulla koulusta kotiin, kun äiti siellä odotteli. Mutta rahallisesti ajateltuna - ehkä nyt valitsisin toisin. Joten lämpimästi kannatan Sun töihin menoa. Se ei ole perheeltä pois, jos äiti tekee töitä ja on onnellinen siitä.

Vierailija

Joo. Kun miehesi kotona niin pystytkö ratsastamalla elättämään perheesi ja pitämään taloudellisesti yllä elämää jossa kämppiä ympäri eurooppaa jne?

Riinis
Liittynyt27.4.2016

En ole mielestäni sanonut missään vaiheessa, että mieheni jäisi kotiin vai olenko? Tuskin nyt sentään. Lapsemme ovat jo sen verran isoja, että voivat olla hoidossa tai hoitajan kanssa. Kouluratsastajat eivät nauti kovaa palkkaa, vaikka työ on todella fyysistä ja vapaata on vain kerran viikossa. Ja kukaties saan jonkun muun työpaikan, vaikka olenkin ollut kotona pitkään!

Vierailija

Hmm. Huomasitko, että kyseessä on perhe-Palander? Ehkei ihan viimeiset kympit ole menossa, vaikka rouva muutaman vuoden "vain" ratsattaisikin.
Ja onnea tulevaisuudensuunnitelmiisi, Riina!

Vierailija

Kiva avautuminen ja huomion kalastelu!

kuinka moni yksinhuoltaja kasvattaa lapsensa paljon huonommilla taloudellisilla mahdollisuuksilla?

Kuinka monessa yrittäjä perheessä ja yritysjohdossa olevan henkilön perheessä vastaava työnjako tehdään itsestään? Nämä lienee arvovalintoja yhteisessä joukkueessa nimeltä perhe?

Tsemppiä menetetyn elämäsi takaisin saamisessa! Harmi kun olet saanut lapsia joita olet joutunut kasvattamaan kun miehesi on elättänyt perhettään huippu-urheilijana!

Vierailija

Hetkonen, luettiinkohan me nyt sama juttu...? Minun lukemassani tekstissä ei kyllä puhuttu mitään huonoilla taloudellisilla mahdollisuuksilla lasten kasvattamisesta tai harmiteltu lapsia?

Kouluratsastus on minulle ammattina täysin vieras, mutta hieno homma jos vuosien tauon jälkeen pysyy palaamaan samalle uralle! Tsemppiä, Riinis ;)

Riinis
Liittynyt27.4.2016

Huomion kalastelu? Kirjoitan ajatuksiani, en kalastele yhtään mitään. En tiedä mitkä taloudelliset mahdollisuudet muilla on ollut, mutta minulla ei ollut varaa ottaa työntekijää edes majataloon jonka vuoksi tein kaiken itse vessanpönttöjen kuuraamisesta lähtien pienten lasten kontatessa vieressä. Yrittäjän arki ei ole oikeasti ruusuinen. Enkä minä sitä olekaan purnannut millään tapaa; parempi vain että olenkin tehnyt itse jotta on sitten kunnolla tehty:). Enkä usko että on menetettyä elämää; kaikki eletty elämä on arvokasta. Ja olen onnekas, että olen saanut neljä upeaa lasta vaikka minulla onkin hoidettu kohdunkaulansyöpä. Ja kuten kirjoitin, kotiäitiys on etuoikeus, mutta aikansa kutakin. On nimenomaan totta, ettei se eläke kotona kerry.

Vierailija

Niin, Riinahan on tehnyt koko aja paljon muutakin kuin hoitanut lapsia. Minä lähinnä "vain" hoidin lapsia, kun olin kotiäiti, ja silti se aika oli paljon vaativampaa kuin nykyinen elämäni, jossa olen isojen lasten äiti ja akateemisessa ammatissani. Jos selviää siitä kaikesta, mistä monen pienen kotiäiti, selviää myös työelämässä. Onnea ja tsemppiä koko perheelle uudessa tilanteessa. Anteeksi tungetteleva kommenttini, mutta toivottavasti pidät huolta itsestäsi, Riina, minua hiukan huolestuttaa, miten kovin hoikalta näytät.

Monica71

Olen niin samaa mieltä kanssasi. Itse olin kotona vuoden kummankin lapseni kanssa ja olin jo ihan sekopäinen, vaikka lasten kanssa onkin ihana olla. Jokainen nainen tarvitsee toteuttaa itseään vaikka onkin äiti. Äidiksi tuleminen ei tarkoita että pitäisi erakoitua kotiin loppuelämäksi. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi.

positive

Olin kotiäitinä kolmetoista vuotta,neljä ihanaa poikaani "työllisti"minut täysin sekä kodinhoito miehen ollessa työelämässä ja yhteisestä sopimuksesta sai keskittyä työelämään. Kotiäitiysvuosista olen onnellinen,vaikka arjen pyörittäminen jäikin täysin vastuulleni ja välillä oli todella väsyttävää. En ollut pelkästään "neljän seinän"sisällä vaan aktiivisesti mukana kaikenlaisessa toiminnassa ja kunnostani pidin huolta liikkumalla aktiivisesti,joku voi kutsua marttyyriksi,mutta niin en asiaa koe. Kohdallani vain oli niin,että minun kotiäitiyttäni ei arvostettu lasteni isän puolelta tai omalla tavallaan varmaan arvostettiin,mutta se oli keino pitää minut kotona ja langat käsissä. Taloudellisesti olin täysin miehestäni riippuvainen,tähän joku voi kommentoida,että kylläpä on tyhmä nainen..... Kyllä sen nyt ymmärrän,mutta en aikaisemmin,koska olin ns.henkisesti alistettu. Pitkän tarinan voisin kirjoittaa,mutta lyhyesti kerron,että kolmentoista vuoden jälkeen eteeni tuli työpaikka,johon pääsin. Työhönmenon jälkeen hoidin arjen ihan samalla lailla 24/7, ts.olin liitossa,jossa "roolini"oli kodinhoitaja sisältäen miehen viihdyttämisen. Kaksi vuotta sitten tein ratkaisun,jota olin miettinyt kauan,erosin miehestäni ja aloitin rakentamaan elämääni nollasta taloudellisesti. Tässäkin asiassa olisin voinut olla viisaampi;olin ollut avoliitossa ja kaikki omaisuus miehen nimissä. Suurin huoli oli lapsissa,miten he reagoivat eroon? Avoin keskustelu heidän kanssaan on auttanut ja mielestäni asiat ovat menneet hyvin heidän osaltaan. Vähän erilainen tarina kotiäitiydestä. Ihanaa,jos sinulla mies,joka tukee ja on mukana perheen arjessa!

Kohtalontoveri

Kuin oma tarinani...tsemppiä! Kaikki kääntyy vielä parhain päin, uskon niin. Itselläni vuosi erosta ja tiukka on taloustilanne. Takaisin en silti menisi tuohon alistettuun rooliin.

Suru

Suren lähes päivityäin sitä ettei itselläni ollut miestä joka olisi minun kotiäitiyden elättänyt. Oli pakko palata töihin kun hänen 500e/kk ei meitä elättänyt. Suren ja itken etten saanut olla poikani kanssa enempää. Kaikki merkit oli toisin. Miehen piti työllistyä. Meidän piti tehdä toinenkin lapsi. Sitten hän sairastuu henkisesti... lopulta erottava ja jään yksin. Tätä kohtaloa en halunnut. Poikani on elämäni valo. Mutta suru rinnassa painaa päivittäin.

Ex-kotiäiti

Hyvä sinä! Itselläni myös viikko takana uudessa työpaikassa. Mies ja lapset ihmeissään, kun en olekaan iltaisella kotona hääräämässä. Kämppä hirvittävässä kunnossa jo viikon jälkeen, mutta olkoot! :D Nyt on minun vuoroni kokeilla uutta ja keskittyä siihen täysillä. Perheen tuella tai ilman, olen sen päättänyt.
Hieman ihmetyttää nää joidenkin kommentit.. Minusta mahtava kirjoitus ja onnea uusiin haasteisiin! Go girl!

Kellään ei ole oikeutta tuomit...

Olen Ex-kotiäidin kanssa täysin samaa mieltä. Naisen on tehtävä juuri sitä mikä sillä hetkellä kulloinkin tuntuu hyvältä. Perheen tuella tai ilman.. Onnea ja Paljon elämänmakuisia hetkiä uudella tiellä ..Näin se perhekkin nauttii enemmän äidistä joka on tyytyväinen uusien ideoiden pulputessa. Aivan mahtava kirjoitus <3

Vierailija

Hyvä kirjoitus! Itse ajattelen samoin! Tosin meidän perheessä on lapsiperhearkea (nyt 1,5v, 5v ja 10v muksut) eletty koko ajan niin että minä äitinä olen myöskin koko ajan tehnyt töitä, hoitanut ja treenannut 3 hevosta ja reissannut oman haluni mukaan. Lapset ovat olleet täysin kotona viimeiset 2v, ilman päiväkotia. Molemmat olemme tätä nykyä yrittäjiä ja lapset ja eläimet hoidetaan kotona. Minulle ei ole koskaan ollut vaihtoehto heittää omia juttujani sivuun ja odottaa vuoroani. Lapset ovat erittäin harkittu ja toivottu osa perhettämme, mutta eivät todellakaan mikään syy jättää asioita tekemättä - miksi pitäisi olla? Näen itseni kuvauksessasi jossa työstät projekteja (mm. kartanon kunnostus) muksujen pyöriessä jaloissa. Olen sitä mieltä että työelämäähän sulla on ollut ilman ulkopuolista työnantajaakin koko ajan vaikka lasten kanssa olet ollutkin. Täytyy olla tyhmä rekrytoija jos näkee asian toisin mikäli ulkopuoliselle lähdet töitä hakemaan. Todella nostan Riina sinulle hattua ja ehdottomasti nyt on sinun vuorosi olla ykköspelaaja!

Jenskukkuu

Tsemppiä työnhakuun!
Minun korvaani kyllä särähti, kun kirjoitit, etteivät äidit yleensä ole kunnianhimoisia. Aikamoinen yleistys, ainakin omassa lähipiirissä on 99% naisia, jotka ovat yhdistäneet oman elämän, uran ja äitiyden. Eivät vaivatta, mutta vähän niin kuin itsestäänselvyytenä.

Vierailija

Mikä meriitti kunnianhimo on? Elämästä voi nauttia ja aivonsa pitää virkeänä ilman kunnianhimoakin. Kunnianhimolla ei ole mitään tekemistä älykkyysosamäärän kanssa. Kyse on luonteesta ja elämänsisällön suunnasta.

Kaikki kunnia kaikille äideille, valitsi niin tai näin, löysi elämän tarkoituksensa mistä vain.

Vierailija

Sen verran hevosalaa tunnen, että ratsastamalla elannon tienaaminen on melko haastavaa, mutta tsemppiä urapohdintoihin.

Vierailija

Onnea matkaan. Toivottavasti löydät oikean alan. Tv-ohjelmasta sinusta saa fiksun ja pohdiskelevan ihmisen kuvan.

kek

Onpa pikkasen vaikea samaistua tälläsen astetta elitistisemmän kansanosan taisteluun. Jos oli varaa hankkia kartano Virosta, ois ehkä äkkiseltään saattanut kuvitella että olisi ollut varaa järjestää lastenhoitokin jotenkin, ettei olisi tarvinnut kotona riutua. :)

Resi

Hei Riina-Maija! Kirjoitit niin osuvasti ja oikeaa asiaa! Moni pitää äitejä ihan poksahtaneina, kun he "viimein" ottavat enemmän omaa tilaa. Että nyt on tulppa irronnut pohjasta tai jotain ;)
Oikeasti se ei tosiaankaan tarkoita sitä, ettei vuodet lasten kanssa olisi olleet kaiken sen arvoista. Elämäntilanteen muuttuessa, on hyvä päivittää asioita. Myös niitä omia haaveita käytäntöön. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että pitää olla vastapainoa sille, että olet vaimo, äiti ja kodinkone. Jokaisella pitää olla myös se tila, missä olet nainen, ystävä, ammattitaitoinen, osaava jne.
Ja kuinka nappiin osut; ei kukaan oleta samaa vastuuta miehiltä. Niin se vaan valitettavasti on. Eikä miehiä syyllistetä samalla tavalla omien haaveiden toteuttamisista ja harrastuksista ja niiden syömästä ajasta ja jopa rahasta perheeltä.
Kirjoituksesi herätti hurjan paljon myötäeläviä ajatuksia. Paljon onnea, iloa ja vapautta unelmiesi saavuttamiseen! Joustavassa ja kannustavassa perheessä se onnistuu varmasti (pienten asiaankuuluvien alkuyskimisten jälkeen) :D

Ulriika

Olin itse kotiäitinä lähes neljä vuotta ja lisäksi vasta pidin muutaman kuukautta hoitovapaata. Minua ei ole kukaan koskaan syyllistänyt valinnoistani, vaan minua on tuettu kaikissa päätöksisssäni. Usein kuulee että äitejä arvostellaan. Olen onnellinen ettei moinen ole osunut kohdalleni. On ollut mukava olla taas töissä kotonaolon jälkeen, mutta ihana oli olla kotonakin. Riina, olen täysin varma että löydät unelmiesi työpaikan. Luultavasti pääset valitsemaan! Et ole todellakaan ollut työttömänä viimeisiä kymmentä vuotta. Hienoa työtä!

Talvitiainen

Kiitos kirjoituksestasi.

Melkein hengästyin sitä lukiessa. Osaan eläytyä tarinaasi ja paljon minulle tuttua juttua oman tilanteeni peilaamiseen saan tuosta. Olen usein ihmetellyt miten "hiljaa" urheilijoiden puolisot sopeutuvat siihen, että toinen on paljon poissa perheen arjesta. Itse olen kapinoinut ja kiukutellut, mutta silti sinnitellyt. Olen pitänyt huolta, että minulla on ollut aikaa myös omille haaveille ja unelmille. Tehnyt paria työtä, opiskellut, huolehtinut kodista ja lapsista sillä aikaa kun mies on reissannut maailmalla. Ikävä on välillä kova ja kaipaan usein sellaista "normaalia" perhe-elämää (tai ehkä minulla on vain haavekuva siitä). Onnea elämääsi :)

Vierailija

Olin täsmälleen samassa tilanteessa vuosi sitten. Olin kotona lasten kanssa 7 vuotta ja mietin miten paluu työelämään hoituisi. Olin muuttanut toiseen maahan ja opiskellut uuden ammatin, joten entiseen ei ollut paluuta. Opiskelujen aikana olin kuitenkin luonut paljon suhteita ja niistä oli nyt apua. Sain työpaikan uudelta alaltani ja nautin uudesta elämästäni. Lapset sopeutuivat erittäin hyvin, miehellä otti muutaman kuukauden. Koko perhe voi hyvin, kun äiti on onnellinen. Pyri kohti unelmia, asioilla on tapana järjestyä

Pikkurouva

Tsemppiä!     (älä heitä vielä luuria )

Ymmärrän sinua niin. En koskaan kommentoi blogeja, nyt teen sen, monestakin syystä.

Vertasit osaasi entisaikojen maatilan elämään. 

Täälläpä nyt on nykyaikaisen isohkon maatilan emäntä, 40-kymppinen, viiden lapsen äiti (joista kaksi erityistä)...23 vuotta olen tukenut miestä töissä, hoitanut lapset, kodin, ne rempat, talkoot, mies pesi vessanpöntön ensimmäistä elämässään kertaa kaksi vuotta sitten. Eli sen verran on ehtinyt osallistua kotitöihin. Ei yhtään vanhempainiltaa, ei yhtään kuskausta 50 kilsan päähän terapiohin, 100 kilsan päähän sairaalaan...Ihan pihalla koko kodin asioista. Koska työ!

Eikä meillä ole ollut tätejä tai mummoja (ok, mun äiti on hoitanut pienenpiä, kun on isompien kanssa pitänyt mennä hoitoihin)...Työ on ollut niin tärkeä,( ja sitä on toki paljon) että kaksi kertaa 23 vuoden aikana olemme olleet kahdestaan vuorokauden poissa kotoa.

Nyt kun nuorin lapsista on viisi, laitoin hänet päivähoitoon ja aloitin opiskelut. Opiskelen välillä etänä ja välillä koululla, matkaa vaan täältä on 120 kilometriä koululle.

Arki on hel******, koska minulle jää edelleen ne kaikki minulla olleet työt, mutta sinnikkäästi yritän muuttaa asenteita. 

Minä olen nähnyt ympärilläni niin monta katkeroitunutta naisihmistä, että en missään tapauksessa halua muuttua samanlaiseksi.

Täällä maaseudulla on vielä pitkälti tietynlaista jakoa töissä: Jako menee niin, että naiset osaa ja pystyy tehdä kaiken, miehet sen oman osansa ;)

Se on luonut sinnikkäitä naisia, mutta myös oman elämänsä unohtaneita naisia.

Sitä en tiedä, mitä tapahtuu, jos asenne ei muutu...Se on sen ajan murhe.

Mutta kukaan ei meille mitään tarjoa, ellei sitä itse vain ota.

Eli  edelleen, tsemppiä!    Kuka ne unelmat toteuttaa, ellemme me, ja kuka näyttää meidän tyttärille mallin, ellemme me!

We can do it!

muumimamma

Hyvä kirjoitus. Samaistua. Olin 15v kotiäitinä ja tein samalla töitä perhepäivähoitajana, kaikki oli minun vastuulla. Mies kävi öisin kotona, mutta teki 18tuntisia päiviä epäonnisena yrittäjänä. Uuvuimme molemmat ja erosi tuli muutama vuosi sitten. Todellakin on sinun vuorosi loistaa. Olen itsekin osani tehnyt lasten kasvatuksen, kodin ja perheen hyvinvoinnin vuoksi. Nyt vastuu jakautuu selkeämmin, ikävää että perhe ja keskinäinen kunnioitus altamme hajosi, mutta molemmat voimme tahoillaan paremmin ja Perheen elämä jatkuu erilaisena mutta moniulotteinen. Olen alkanut kouluttaa itseäni ja onnellisuuteni salaisuuden, itsensä ja työnsä arvostamisen, aion välittää jälkipolville. Onnea uusiin haasteisiin sinullekin!

Vierailija

Miltähän tuollainen asenne tuntuu lapsista? Itse en haluaisi lasteni kokevan, että olen uhrannut elämästäni kymmenen työn kannalta tärkeää vuotta. Olen yksin puurtanut ja raatanut. Pessyt vessanpäntötkin heidän kontatessaan vieressä! Itse kokisin sen niin, että minusta on ollut kauheasti vaivaa, olen ollut este hyvälle elämälle ja saattanut äitini hermoromahduksen partaalle.

Tavoitin väsymyksesi. Olen itsekin ollut viiden lapsen kanssa kotona, kun mies työskentelee jaksoissa ulkomailla. Ei se kuitenkaan hänellekään herkkua ole ollut. Pitkiä aikoja erossa lapsista. Pitkiä aikoja erossa vaimosta. Lukuisia öitä epämukavissa hotellihuoneissa. Kotiin tullessa vaimo, joka haluaa heti lähteä YKSIN ruokakauppaan.

Tavoitin myös katkeruuden, joka ajoittain hiipii mieleen. Sen, kuinka MINÄ olen kaiken yksin tehnyt. Sen kanssa kehottaisin kuitenkin varovaisuuteen. Se myrkyttää oman ja muiden mielen. Sulkee silmät muiden tekemältä työltä. Kaikkea hyvää teille!

Vierailija

1) sinun elämä = sinun valinta

2) kartano virossa kustantaa vähän enemmän kuin virolainen sijaismummu hoitamaan lapsia silloin kun tarttee kuurata vessanpönttöjä. toki virolaiset siivoojatkin tuntipalkalta aika edullisia. kuvittelis että sen tunnin vessapönttöjen siivouksen per päivä olis voinut ainakin ulkoistaa kun fakta kuitenkin on se, että me ei tässä nyt köyhäilystä puhuta vaan valinnoista.

3) vielä kerran sinun elämä = sinun valinta. toki, onhan se viihdyttävää lukemista. kiitos siitä

Vierailija

Todella hyvä kirjoitus, johon voin samaistua. Suomalaiset naiset on kasvatettu siihen, että omaa arvoaan mittaa helposti suorituksilla, ja omaa arvoaan mittaa suhteessa kumppaniin. Helposti ajatellaan sitä, että kumpi tekee enemmän meidän hyväksi ja kumpi pääsee enemmän toteuttamaan itseään. Erityisesti suomalaiselta naiselta vaatii paljon jäädä kotiin.

Ihailen aivan mielettömästi sellaista naista, joka hoitaa lapset ja kodin miehen ollessa toteuttamassa itseänsä. Ja siinä sivussa pyörittää bisneksiä, uskomatonta! Jos ei tuo ole killeri ansioluettelo, niin mikä on?! Riinis on niin valovoimainen ja itsenäinen persoona (näin kirjoitusten perusteella), että kuvittelisin seuraavan työn löytyvän myyntialalta täysin ongelmitta.

On täysin normaalia, että koti-äiti kysyy, missä minun ylennykseni, mitalit ja tunnustukset ovat. Koti-äitiyttä täytyy lopulta itse arvostaa. Se on ainakin itselleni vaikeaa, koska kasvatuksesta tulee ulkoisten tunnustusten arvottaminen vahvasti.

Itsellä tämä pohdiskelu on ajankohtaista ja vasta edessä. Miehellä vähän eri ajatusmaailma, koska keski-eurooppalainen, itsellä koulutukset ja ura. Koska miehen työ vie hänet pois kotoa pidemmiksi ajoiksi, eikä sukulaisia ole lähettyvillä, olemme puhuneet minun kotiinjäämisestäni, ainakin nyt aluksi. Ymmärrän täysin sen ajatuksen, että kotiin jääminen on etuoikeus. Siihen liittyy kuitenkin myös luopumisen ajatuksia.

One Mom

Minusta Riinis puhuu asiaa ja on oman elämänsä ytimessä. Ei kukaan ulkopuolinen voi pelkän julkisuudessa esitetyn perusteella tietää mikä on totuus. Tuomitseminen on niin helppoa täällä nimettömänä. Olkoonkin perhe varakas tai ei, se ei takaa onnellisuutta ja tyytyväisyyttä jokaiseen elämän hetkeen. Tiedän sen omasta kokemuksesta. Kotiäitiyttä kokeilin muutaman vuoden ajan kun kolme lastani syntyivät peräkkäisinä vuosina ja mies oli/on yrittäjä. Hoidan kodin ja lasten jutut edelleen pääsääntöisesti yksin, lapset ovat jo kouluiässä. Mutta aikanaan kun aloitin työnhaun neljän vuoden kotona olon jälkeen, nelikymppisenä, totesin että ei se työelämään palaaminen mikään itsestään selvyys ollut. Tunsin itseni huonoksi, kelkasta pudonneeksi ja hyödyttömäksi. Ennen lapsia olin itsekin yrittäjänä ravintola-alalla mutta lopetin yrittämisen kun eka lapsi syntyi ja halusin keskittyä perheeseen.

Hain toimistotöitä ja muita 8-16 töitä, mutta missään ei tärpännyt. Kokeilin ravintola-alan töitä viimein neljä vuotta sitten kun se oli ainoa ala mistä oli vankka kokemus, mutta vuorotyö ei sopinutkaan kolmen pienen lapsen ja yrittäjämiehen kuvioon, joten ainoa vaihtoehto oli ryhtyä mieheni firman "sihteeriksi". Onneksi meillä menee taloudellisesti hyvin, mutta se oma ura ja vapaus tehdä jotain omaa uupuu. Olen tehnyt valintani, mutta haaveilen silti menestyksekkäästä omasta työurasta ja kaikesta siihen liittyvästä (työkaverit, työmatkat, ammatillinen arvostus) jota minulla ei ole kun mieheni kanssa kahden ollaan töissä.

Toivoisin että naiset arvostaisivat ja tukisivat enemmän kaikkia naisia/äitejä, myös niitä jotka haluavat elämäänsä muutosta mutta eivät saa aikaiseksi.  On kuitenkin tärkeää saada ääni kuuluviin edes joskus.

Toiset meistä tekee sen, ottaa oman aikansa ja uransa, toiset haaveilee mutta eivät kykene siihen ehkä koskaan syystä tai toisesta. Olkaa silti vahvoja ja onnellisia, tukekaa toisianne. Jos Riinis purkaa omalla nimellään tilannettaan täällä blogissa, minusta se on rohkeaa eikä vähennä ymmärrystäni häntä kohtaan. Toivon Palanderin perheelle ja erityisesti Riinikselle kaikkea hyvää ja onnea "irtaantumiseen". Lapset kyllä pärjäävät kasvaessaan. Ja se mies samaten.

Vierailija

En vaivautunut lukemaan muita kommentteja sen tarkemmin, koska tämähän tiedetään: joku aina hyökkää sun niskaasi vaikka sulla on täydet oikeudet käydä töissä ja toteuttaa unelmia. On ollut myös viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Hirveesti tsemppiä ja tee jotain aivan upeeta elämälläsi! En edes mainitse miehen ja lasten pärjäämisestä, sillä sen asian ei todellakaan pidä olla pelkästään sinuun sidoksissa. Perheet perustetaan yhdessä ja niissä pitäisi puhaltaa yhteen hiileen, sinä olet joutunut siihen tilanteeseen jossa liian paljon on pitänyt pärjätä yksin: niinkuin edelleen naisen liian monessa suomalaisessa perheessä. Ja näille arjen supersankareille ei niin millään tahdo tulla kiitosta, koska miehet ei kestä kritiikkiä itseään kohtaan.

Vierailija

Hei,
Ihana blogi sulla täällä. Olen ihan koukussa. Olet mielenkiintoinen persoona. Jatka samaan malliin.
Nämä äiti-aiheet saa näköjään ihmiset kommentoimaan puolesta ja vastaan. Noiden negatiivisten kommenttien kohdalla muista että niin koirat haukkuvat ja karavaani kulkee.
Tsemppiä ja onnea uusiin tuuliin! Toivottavasti ehdit päivittää blogiasi.

Takitar

Aivan ihastuttava tämä nuori rouva. Ja melkein kaikki kommentoijat. Muistakaa, että maailma on kaatumassa, ja nyt tarvitsemme siskovoimaa! Kuinka monta meitä onkaan, jotka pystyvät mihin vain. Älkäämme olko kateellisia, ja älkäämme jallittako jotain komeaa ja kuuluisaa, moraalisesti arveluttavaksi todettua yksilöä, vain jotta heikkouksissamme saisimme palasen menestystä ja pari riviä itsestämme Seiskaan. Sillä tämä reipas ja rempseä siskomme, kaunokainen, on hoitanut kaiken, jotta taas yksi näistä maailman tähän tilaan saaneista saa lasketella. Oi, tukekaamme toisiamme, tehkäämme yhdessä maailmasta rakastava ja kaunis. Se hoituu vain vetämällä yhtä köyttä.

Oikea työtön

Kieltäydyit töistä? Saitko karenssia? Kehtaat olla yhteiskunnan elätti koska kuvittelet olevasi parempi työtön. Millä perusteella sua pitäs verovaroin elättää että saat ostella lapsille vaatteita kun et viitsi! pyytää lasten isältä. Ne ei siis edes välttämättä tarvii uusii rättejä mutta sä vaan haluut.

KotiKotiTyöTyö

Tämä on surullista. Työssä käyvät saavat kiksejä siitä, että haukkuvat kotiäitejä. Miksi se aiheuttaa niin valtavia tunnereaktioita? Miksi kotiäidit eivät hauku solkenaan työssä käyviä äitejä? Miten kotiäitien elämä on työäideiltä pois? 

Minä olin kauan lasten kanssa kotona. Olen siitä iloinen. Lapsiin on ihanat välit. Rakastan lapsiani ja heidän kanssaan minulla on maailman paras olla. Olen nyt osapäiväisesti töissä ja muutoin vastaan lapsien hoidosta, ruuasta ja kaikesta arjessa. Olenko nyt sitten kokopäivätyöäitien mielestä yhä paska äiti, yhteiskunnan elätti ja huono ihminen? Mistä tuo teidän arvomaailmanne oikein kumpuaa? Suorituspaineista? Tuleeko siitä jotenkin hyvä olo, että tekee ihan kaiken ja sitten väsyneenä voi käydä asettumassa laiskojen kotiäitien yläpuolelle? 

Tehkää työäidit töitä, suorittakaa ihan vapaasti, mutta antakaa muiden elää näköistänsä elämää myös. Olette varmasti ahkeria ja hyviä ihmisiä , kunnon veronmaksajia, ettekä vaivaa ketään olemassaolollanne, pisteet siitä. 

Elämä ei edes aina mene niin, että olisi työkykyinen. Työpaikkakiusaus voi tehdä ihmisestä työkyvyttömän. Tai paha sairaus, onnettomuus, lapsen erityispiirteet, mikä tahansa. Hienoa, jos elämä menee niin, että on täysi terveys, kokopäivätyö, terveet lapset, lapsilla voimisteluharrastus viisi kertaa viikossa ja vanhemmat kuuluvat Lions-clubiin. 

Oma äitini oli aina töissä, hoiti myös kodin ja ihan kaiken kotona. Hän on väsynyt ihminen ja huomaan myös katkeruutta. Ei se ainakaan elämästä onnellisempaa tee, että on varmasti suorittanut kaiken oikein. Olen kiitollinen äidilleni kaikesta, mutta voi kumpa hän olisi rakastanut itseään enemmän, silloin kun olimme lapsia. 

Jokaisella on oikeus omaan elämään, joka näyttää omalta ja tuntuu omalta!

Seuraa 

Olen Riina-Maija "Riinis" Palander ja kirjoitan blogissa elämästäni, jossa sattuu ja tapahtuu. Pyöritän neljän lapsen perhettä, johon kuuluu myös lauma hevosia, koiria, kissoja ja kaneja. Kesäisin emännöin Virossa Ontikan majataloa, huollan ja remppaan vanhaa kartanoa tiluksineen sekä treenaan kouluhevosia. Talvet vietämme Espanjassa, Ranskassa ja Suomessa. Tervetuloa mukaan!

Instagram