Joitain viikkoja sitten minulle soitti toimittaja, joka yksinkertaisella kysymyksellään herätti kauan uinuneen rebelin sisälläni. 

Siivoilin hevosten karsinoita kaikessa rauhassa puhelimen pärähtäessä taskussa. Käänsin radion hiljaisemmalle ja vilkaisin epäluuloisesti tuntematonta numeroa. Iloisen kuuloinen naistoimittaja tervehti luurin toisessa päässä ja halusi tiedustella, miksi olen aloittanut hakemaan aktiivisesti töitä ja haluan jättää kotiäitiyden harmonian. En ole oikein ymmärtänyt, minkä vuoksi tämä aihe on ollut niinkin kiinnostava otsikko, jotta siitä olisi syytä kirjoitella lehtien palstoilla? Ennemminkin mielestäni kannattaisi nyökytellä ymmärtävästi; arvatenkin miltei 100% äideistä hinkuu takaisin työelämään kotiäitiyden jälkeen, vai olenko aivan väärässä? Toimittajan kysymys, eikö mieheni enää elätä minua, sai minut kuitenkin hämmästymään niin paljon, etten alkuun osannut sanoa mitään. Siinä seisoin hevosen karsinassa lantatalikko toisessa kädessä ja toisessa luuri, jonka kaiuttimesta kuului haloo. Koitin sönköttää jotain omasta rahasta, jonka jälkeen lopetin puhelun ja jäin nuppi sekaisin ihmettelemään, mitä juuri tapahtui?

Myöhemmin tämä kysymys on herättänyt niin raivon kuin avuttomuudenkin tunteita, tai oikeastaan koko tunnekirjon aasta ööhön. Olen miettinyt näitä kymmentä vuotta, jotka olen ollut kotiäitinä. Jäin työelämästä odottaessani Oda-Sofiaa, joka on juuri täyttänyt kymmenen vuotta. Muutimme ulkomaille, jossa mieheni silloin asui, ja minulla oli jo entuudestaan pieni poika. Hoidin vauvaa ja pientä poikaa kotosalla. Mieheni päästyä lomille koitimme sulloa muutamaan päivään kaikki niin viralliset kuin epävirallisetkin asiat ja viettää normaalia perhearkea. Näin jälkikäteen ajatellen olisi ollut minun kannaltani fiksua jäädä Suomeen, jossa oli muutama ystävä ja sisko perheineen, joista olisi ollut niin seuraa kuin hetkellistä apuakin tarvittaessa. Olin valtavan yksinäinen. Koitin olla reipas, mutta tosiasia on, että saattoi mennä viikkoja, jolloin ainoa aikuiskontaktini oli ruokakaupan kassan myyjä. Kahden lapsen hoitaminen ei ollut iso homma, mutta yksinäisyyden kanssa painiminen vei henkisen terän. 

Kaksosten syntymä osui pahimpaan mahdolliseen saumaan, sillä olimme juuri hankkineet vanhan raunioituneen kartanon Viron maaseudulta. Minun homma oli suunnitella ja johtaa ja tietysti rakentaa ja sisustaa koko projekti, plus hoitaa hevostalli ja lapsia oli nyt jo siis neljä. Mies oli päättänyt uransa kunniakkaasti kompastumalla kohtalokkaasti, jonka jälkeen henkinen taistelu entisen urheilijatähden ja normielämän sankarin välillä alkoi. Minä seisoin siinä kaiken myrskyn keskellä kaksi uunituoretta vauvaa kainalossa ja voin sanoa, että muutama vuosi meni täydellisessä sumussa, enkä tänäkään päivänä tiedä miten siitä selvisin. Paniikkihäiriö tuli tutuksi ja paino putosi alle viidenkymmenen kilon. Paloin loppuun totaalisesti. Tiesin ettei minua kukaan tule tänne kotiin auttamaan, pelastavaa enkeliä ei ole olemassa. Päätin siis pelastaa itseni ja ilmoitin vastahakoiselle perheelleni, että palaan Espanjaan määräämättömäksi ajaksi ja he, jotka haluavat, tulkoon mukaan. Se oli yksi elämäni fiksuimpia päätöksiä. Parissa vuodessa sain itseni kuntoon, kannustavia ystäviä ympärilleni ja pystyin taas pitämään niin itsestäni kuin lapsistanikin. 

Mediassa on paljon puhuttu kotiäitiydestä niin puolesta kuin vastaan. Olen yksi niitä harvoja, jolla on ns. suurperhe, eli neljä lasta, ja yksi niitä harvoja, joka olisi ollut niinkin kauan kotiäitinä kuin minä. En edes tiedä kuinka on ylipäätään mahdollista, että minusta tuli kotiäiti. Erittäin syvällä rintaäänellä ja kokemuksen tuomalla varmuudella kehoitan harkitsemaan vakavasti ennen kotiäidin uran valintaa. Onko sinulla varaa jäädä kotiäidiksi? Jos omalla pankkitilillä on tuohta enemmän kuin omiksi tarpeiksi, niin jes antaa palaa. Miehen lompakon varaan on naiivia rakentaa yhtikästä mitään. Harva mies taitaa herrasmiesmäisen käytöksen, kun puhutaan rahasta, jonka hän on ansainnut ja jota pitäisi alkaa sopuisasti jakamaan. Miesrotu, joka osaa arvostaa ja kunnioittaa naisen uhrausta hoitaa yhteinen / yhteiset lapset kotona, taitaa olla aikalailla sukupuuttoon kuollut lajike. Jepjep, yhteisen taipaleen alkuvaiheissa kaikki on ruusuista ja "me"-henki vallitsee. Mutta ruusuissa on kipeät piikit ja kun sanan miekka sivaltaa parisuhteen aallokossa, on valtikka sillä joka rulettia pyörittää. 

Toimittajan raaka kysymys, eikö mieheni enää halua elättää minua, sivalsi kuin ruoska. En minä halua olla kenenkään elätettävä! En ole koskaan kokenut olevani " elätettävä", vaan tasa-arvoinen perheen pyörittäjä siinä missä miehenikin! Hän on voinut käydä töissä ja kantaa rahaa sisään, sillä minä olen kotona! Olen hoitanut neljä lastamme, tehnyt kodin perheellemme joka maanosaan jonne olemme muuttaneet, hoitanut kodin ja yhteiset projektit; en ole punkki, joka on imenyt verta isännästään kaikki nämä vuodet. En ole maannut uunin pankolla ja nauttinut elämän sietämättömästä keveydestä lasten iloisesti kirmaillessa ympärillä. Totuus on, että kotiäiti on puun ja kuoren välissä, jossain kohtaa pyykkivuoren ja kakkavaipan katkun sumussa. Taloudellisesti kotiäiti on vähintäänkin heikoilla jäillä ja ainakin minä olen kuullut vuosia ilkeää supatusta siitä, kuinka elelen mieheni rahoilla ja olen kotona tekemättä "mitään". Ihmisten ilkeydellä ei ole rajaa. 

Mielestäni kotiäitejä tulisi tukea, arvostaa ja nostaa arvoon korvaamattomaan. Etenkin kun päiväkodit pursuavat liitoksissaan, lastenhoitajat väsyvät liian suurten ryhmien valvomiseen, perhepäivähoitajia on liian vähän ja lapset oireilevat. Mutta kotiäitiys on myös valtavan raskasta, varsinkaan kun siihen ei saa tukea yhteiskunnalta taloudellisesti, eikä ole oikeasti toimivia tukiryhmiä. Kotiäiti on jätetty yksin ja kotiäiti ei halua olla yksin. Kotiäiti ei myöskään halua olla haavoittuvainen ja riippuvainen miehen rahoista. Kotiäiti on tilastoihin hukkunut numero, vaikka nimenomaan kotiäidit mahdollistavat yhteiskunnan rattaiden pyörimisen omalla panoksellaan. Tähän soppaan kun vielä lisätään se, ettei kotiäiti työllisty, vaikka haluaisi, on papin aamen sinetöity. Kotiäidistä tulee sama kuin minusta; korkeasti koulutettu neljän lapsen äiti ja työtön. Mutta arvostan itseäni, arvostan suuresti jokaista kotiäitiä ja haluaisin antaa valtavan rutistuksen jokaiselle kadulla vastaantulevalle rattaita yksin työntävälle kotiäidille. Minä näen sinut ja arvostan sinua. 

Kommentit (13)

Kaksosten äiti

Olet rohkea nainen! Kiitos, että kirjoitit tämän. Olet täysin oikeassa ja kunnioitan rohkeuttasi. Toivon sinulle kaikkea hyvää. T. 1v kaksosten äiti

Kaikella rakkaudella

Voi Riina. Kyyneleet tuli silmiin. Onneksi olet vahva ja älykäs, sinusta on kyllä moneksi. Älä anna uskon itseesi sammua. Sinun aikasi tulee vielä.

Myös äiti-ihminen

Todella hyvä kirjoitus! Tämä oli niin asian ytimessä ja nostan hattua sinulle että pyörität tuollaista komboa! Moni ei siihen pystyisi. Jokainen äiti tietää mistä tässä on kyse. Tsemppiä Riina-Maija, olet todella upea nainen!

Sanna

Kiitos ihanasta ja niin totuudenmukaisesta kirjoituksestasi! Kahden lapsen äitinä ja korkeasti koulutettuna työttömänä ihmettelen minäkin miksi en kelpaa töihin vaikka haluaisin. Täällä kotona kyllä edelleen töitä riittää, mutta sosiaalinen kanssakäyminen on kovin pientä ja työttömänä olo on noloa ja syö ihmisarvoa. Tsemppiä työnhakuun ja aurinkoista kevättä ❤

Kotiäiti

Kiitos Riina mahtavasta tekstistä. Viiden lapsen äitinä tiedän hyvin mistä puhut. Itselläni tosin kouluttautuminen vielä edessä kun lapset tuli tehtyä nuorena. Täytyisi vaan kaivaa se jaksaminen jostain pyykkivuorten ja kakkavaippojen seasta. 💪 Tsemppiä yrityksen pyörittämiseen ja varmasti vauhdikkaaseen pikkulapsi arkeen.

Expatti M

Kiitos ❤️
Hieno kirjoitus! Siitä on nyt 10 vuotta, kun irtisanouduin johtotason työstä ja lähdin maailmalle mieheni työn mutkia seuraten. 6 Muuttoa (5 eri maata), 3 lasta. 10 vuotta ja kuka minut nyt muka haluaa töihin, kun enhän ole tehnyt "mitään". Paitsi hoitanut/selviytynyt lukemattoman määrän haasteellisia tilanteita (isoja ja pieniä). Uskomattoman kokemusrikasta elämää, mutta CV:tä ajatellen kovin huolestuttavaa?
Tsemppiä meille!

Vierailija

Heippa Expatti! Tarinasi kuulostaa kiinnostavalta. Olisimmeko voineet haastatella sinua lisää aiheesta Me Naisiin? Jos tämä sopii, voisitko laittaa viestiä osoitteeseen varpu.varpela@sanoma.com

Kita Westerlund

Sinä olet viisaampi ja vahvempi kuin enemmistö. Jotta suomalainen äiti Suomessa voisi toimia työelämässä ja samalla voida kokonaisvaltaisesti hyvin, hän tarvitsee kotiapulaisen joka ainakin avustaa ruuanlaiton, vaatehuollon ja siivoamisen kanssa. Työelämä vie melkein kaikki voimat. Kotiapulaisen avulla jäisi aikaa ja aitoaa hyvää yhdessäoloa lasten kanssa. Tämän totesin kun asuin vuoden Kiinassa ja olin kotiäitinä. Tätä huolimatta sain 2 päivänä viikossa siivousapua, koska lastenhoito 24h 7 pv/vko oli päätyöni. Olin myös hyvin yksinäinen. Muistan, että totesin silloin että kaikki työssäkäyvät äidit Suomessa ansaitsevat kotityöhön apulaisen. Elämä ja perheen kokonaisvaltainen hyvinvointi on paljon mukavampi niin. Terv. Kita

limbo

Olen korkeasti koulutettu ja kotona kahdeksan vuotta. Voisi sanoa, että

elämäni ihanimmat vuodet. Työhönpaluu oli yhtä tuskaa ja sain kärsiä

tästä valinnastani. Nyt olen ollut töissä jo kymmenisen vuotta, mutta en

täysin koulutusta vastaavissa tehtävissä. Silti en suostu katumaan.

En elä tätä elämää yhteiskunnalle, vaan itselleni. Loppujen lopuksi

harva meistä miettii työuraansa kuolinvuoteellaan. Näin se vaan on.

Kotimies

Hienoa, että kerrot rehellisesti omasta arjesta. Itse ajattelen, että perheessä molemmatovat rakentamassa lapsille turvallista paikkaa elää. Harmillisesti näissä kirjoituksissa nostetaan kuitenkin aina jompi kumpi (mies tai nainen) jalustalle, kun molemmathan ovat kuitenkin perheessä yhtä isossa roolissa ja vastuussa kaikesta. Itse olen huomannut päinvastaista, eli kyllä miehetkin panostaa nykyisin paljon perheeseen ajallisesti ja he haluavatkin oikeasti olla lasten kanssa. Mutta lasten kanssa arki on yleensä arkea ja se voi aiheuttaa toimivaankin parisuhteeseen haasteita. Etenkin univaje, stressi jne vaikuttaa todella paljon. Meilläkin on kotona pääsääntöisesti 4 lasta joista nuorimmat ovat kaksoset.

Se mitä itse toivoisin ihmisiltä on avunanto ja läheisten huolehteminen. Meille on kaksi kertaa 4 vuoden aikana tarjottu omaehtoisesti lastenlikkausta, muuten ollaan jouduttu "kerjäämään" apua. Haikeana kuuntelen vanhojen ihmisten kertomuksia entisajoista jolloin oikeasti huolehdittiin naapureista ja alueen muista ihmisistä. Nykyään oma napa on se tärkein. Toivottavasti itse saan omille lapsille opetettua että ottavat ihmiset huomioon ja osataan tarjota apua, koska me suomalaisethan pyydetään apua heikonlaisesti.

Seuraa 

Olen Riina-Maija "Riinis" Palander ja kirjoitan blogissa elämästäni, jossa sattuu ja tapahtuu. Pyöritän neljän lapsen perhettä, johon kuuluu myös lauma hevosia, koiria, kissoja ja kaneja. Kesäisin emännöin Virossa Ontikan majataloa, huollan ja remppaan vanhaa kartanoa tiluksineen sekä treenaan kouluhevosia. Talvet vietämme Espanjassa, Ranskassa ja Suomessa. Tervetuloa mukaan!

Instagram