Minulta kysytään usein vinkkejä matkustelusta ruuanlaittoon ja ajattelinkin tällä kertaa kirjoittaa ajatuksiani Virosta, eli Eestistä. Olen tullut sattuman kautta Eestiin vuonna 1998, muutama vuosi Eestin itsenäiseksi julistautumisen jälkeen. Täysin ummikkona suuntasin Tarton yliopistoon opiskelemeen Eesti filologiaa, eli eestinkieltä, sekä näyttämötaidetta suuntautumisena ohjaajan koulutus.

Alkuun olin totaalisen hukassa. Enkä pelkästään sen vuoksi, etten osannut puhua paikallista kieltä. Maa, joka oli hiljattain itsenäistynyt velivenäjästä, oli täysin erilainen kuin Euroopan maat, joissa olin jo matkustellut ristiin rastiin jonkin verran. Ensimmäisen shokkikäsittelyni sain koettaessani löytää suht mukavaa opiskelijaboksia. Karmivat luukut torakoineen ja hajuineen ja pimeät kerrostalojen rappukäytävät saivat jokaikisen karvan kehossani nousemaan pystyyn. Sain kuulla, että kerrostalojen asukkaat varastivat rappukäytävien lamput ja kaiken muunkin irtisaatavan, jonka vuoksi käytävät olivat varsin koruttomia. Tuohon aikaan kerrostaloissa ei oikein vielä toiminut kiinteistöhuolto; jokainen oli vastuussa vain omasta kopistaan. Pelottavaa oli myöskin käydä lähikaupassa, jossa oli käytössä ns. venäläinen malli. Ruokatavarat olivat takahuoneessa, joten menit tiskille ja luettelit mitä haluat, jonka jälkeen todella kipakka rouva haki haluamasi tuotteet tiskille. Kaupassa oli erittäin kireän oloiset babuskat hommissa, joilta ei hymyä irronnut. Alkuun koin kovin hankalaksi ruuan ostamisen, sillä en tiennyt tuotteiden eestinkielisiä saatikka venäjänkielisiä nimiä. Paniikissa ostin aina samat tuotteet kunnes opin kieltä lisää.

Onneksi ruoka oli todella edullista kruunuaikaan ja muutoinkin eläminen opiskelijabudjetilla oli vallan ok; alkoholi oli halvempaa kuin vesi. Tämä detalji ihastutti Suomesta kylään tulleita ystäviä. He tosin protestoivat hiukan, kun pyysin heitä välttämään hampaiden pesua pullovedellä. Vesihanasta tuli ruskeahkoa haisevaa vettä, jonka käyttö vaati totuttelua, mutta siihenkin tottui ajan myötä.

Yliopiston käytävillä ja auditorioissa leijui aina tunkkainen hien haju, johon oli vaikeuksia sopeutua. Tuohon aikaan paikallisilla oli vielä tapana peseytyä harvemmin ja vielä harvempi käytti deodoranttia. Mutta vaikka suihku jätettiin väliin, kampaajalla ja muissa kynsi-ja jalkahoidoissa eestiläiset kanssasisareni juoksivat tuon tuosta, mikä minun mielestä tuntui aivan hullunkuriselta. Muistan kuinka hankalaa oli saada perjantaille hiustenleikkuuaikaa; kaikki ajat oli takuulla varattu. Perjantain tunnisti myös siitä, että miltei kaikilla vastaantulevilla miespuolisilla henkilöillä oli kädessä kukkapuska. Kukat oli jo silloin Eestissä iso juttu, mitä ne ovat toki edelleenkin. Mielestäni oli hassua saada viikonlopun deittiseuralaiselta kukkia; Suomessa tätä ei ole tainnut koskaan tapahtua. Kukkien antaminen kertoo kuitenkin paljon eestiläisestä miesten ja naisten välisestä tapakäyttätymisestä. Mies arvostaa naista ja pitää tätä kuin kukkaa kämmenellä. Tästä on tosin poikkeuksena maajussien käyttäytyminen, mutta se onkin jo aika mehukas aihe jo itsessään, johon palaan mieluusti myöhemmin. Eestiläinen nainen laittautuu ja korostaa sillä asemaansa. Tämä on aika slaavilainen juttu ja suomalaisten on aika mahdoton ymmärtää mistä on edes kyse. Mutta ei sinänsä tarvitsekaan. 

90-luvun lopulla Tartossa oli kourallinen ravintoloita. Luentopäivinä lounas nautittiin parin kruunun paikoissa, kuten yliopiston ruokaloissa. Kanttiinin lasihyllyllä tepsutteli torakka jos toinenkin sopuisasti salaattien vieressä tai itse salaatissa. Salaatti ei luonnollisestikaan ollut jäävuorisalaattia; kyseessä oli aina kaaliraaste, jossa saattoi olla hapankaalia, porkkanaa ja sen sellaista. Samaa hapankaalihöttöä saa kaupoista edelleen. Tuoretta kalaa enemmän nautittiin suolattua tai savustettua mitä milloinkin valkoista kalaa tai nahkiaista. Oluen kanssa nämä menivät hyvin. En ollut mikään masterchef ja kaipasin perusjauhelihaa, jota kaupoissa ei vielä ollut. Kivasti marinoituja kananfileitä ei saanut myöskään ja periaatteena oli aika pitkälti se, että mene ja tapa kanasi jotta saat kanaviillokkisi. Opiskelijana söin kotona lähinnä paahtoleipää juustolla. Oli myös periaatteessa aivan se ja sama menitkö illalla syömään texmexpaikkaan vai perusravintolaan; ruoka maistui aina samalta joka paikassa ja se sisälsi pomminvarmasti hapankaalta tai kiinankaalta. Jälkiruokana oli miltei aina jokin vanukas, joka väristä riippumatta maistui perussamalta. Toinen vahva kestosuosikki oli alexanterin leivos; kuiva lattana kakunpala, joka tarttui kitalakeen ja josta leipuri oli unohtanut sokerin. Todella maukas. 

Tuohon aikaan maantiet olivat ruokottomia. Missään ei voinut nauttia vauhdin hurmasta. Bussit ajoivat 70km tunnissa ja tiet olivat täynnä valtavia reikiä. Bussilipun hinta ei päätä huimannut, mutta matka Tartosta Tallinnaan tuntui kestävän vuosisadan ja bussissa ei ollut ilmastointia eikä lämmitystä tietenkään. Ikkunat olivat talvella jäässä, joten maisemistakaan ei ollut iloa. Lämpimään vuodenaikaan itse kukanenkin voi kuvitella miltä busseissa haisi. En matkustanut Tallinnaan kuin pakon edessä ja olisin tehnyt senkin mieluummin pyörällä. 

Viikonloppuisin touhusimme osakunnan tiloissa ja joskus lähdimme porukalla yökerhoon. Muistan ikuisesti, kuinka ketkutin itseäni baaritiskillä juomaani odotellessani ja aseistautunut vartija kävi ilmoittamassa minulle, että baaritiskillä ei saa tanssia. Tanssia sopii ainoastaan tanssilattialla tai lentää ulos juottolasta. Eestiläinen kavaljeerini valaisi minua, että periaatteessa yökerhoon ei nuori nainen edes saanut astua sisään ilman kavaljeeria. Voisin kyllä väittää riekkuneeni yökerhossa ilmankin, mutta en muista näitä olosuhteita niin kovin tarkkaan enää. Omaa juomaa ei toki tarvinnut koskaan maksaa itse ja eestiläinen deitti olisikin loukkaantunut sydänjuuriaan myöten mikäli olisin koittanut maksaa saatikka tarjota. Opin nopsaan vastaanottamaan kukat, suklaat ja drinkit. 

Voisin kirjoittaa pitkän romaanin näistä väkevistä muistoista. Asuin yli kymmenen vuotta muilla mailla, kunnes kohtalo toi minut jälleen Eestiin takaisin. Maata, jonka muistin, ei ollut sellaisenaan enää. Moni asia on kuitenkin pysynyt ennallaan, varsinkin täällä maalla lähellä Venäjän rajaa. Palvelukulttuuri on edelleen olematonta (paitsi Tallinnassa), mutta koitan aina sanoa Ontikassa vieraileville turisteille, että kysymys on ERILAISESTA palvelukulttuurista. Minulle opetettiin, että Tarton kaupan kipakat myyjät olivat sitä arvostetumpia mitä pelottavampia he olivat. Venäjällä sinua ei otettu tosissaan, jos olit rento ja hymyilevä (=palvelualtis meidän mielestä). Hymyilevä työntekijä oli sama asia kuin laiska työntekijä. Eestiläiset ovat myös ujoja ja meidänkin hotellin tarjoilijat pakenevat keittiöön ovien taakse, kun asiakas lähestyy. Tämä suivaannutti minua valtavasti, joten olenkin nyt räjäyttänyt keittiön seinän auki ja meillä on ensi kesänä avokeittiö; kukaan ei pääse enää piiloon. Näin asia on korjattu.

Tämä oli pieni pintaraapaisu huikeista yliopistoajoista Tartossa. Vaikka elinkin ensimmäiset puoli vuotta shokista toiseen-periaatteella, ammensin itselleni aikamoisen kulttuuripääoman. Tänä päivänä on mahtava asioida isoissa ruokamarketeissa, joissa on ihan kaikkea (plus tietty paljon kaalijuttuja) ja on ilo painaa kaasua uudenkarheilla maanteillä. Koitan myös huolehtia ulkonäöstäni silloin tällöin käymällä tomeran kosmetologin pakeilla jotten näyttäisi kävelevältä haaskalta kauniiden tallinnattarien rinnalla. En hätkähdä kipakkaa palvelua, enkä koe hämmennystä saadessani suklaarasioita eestiläisiltä vierailijoiltamme. Maassa maan tavalla ja omalla tavallani koen olevani jo osaksi eestiläinen. Se on aika luonnollista. 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Riina-Maija "Riinis" Palander ja kirjoitan blogissa elämästäni, jossa sattuu ja tapahtuu. Pyöritän neljän lapsen perhettä, johon kuuluu myös lauma hevosia, koiria, kissoja ja kaneja. Kesäisin emännöin Virossa Ontikan majataloa, huollan ja remppaan vanhaa kartanoa tiluksineen sekä treenaan kouluhevosia. Talvet vietämme Espanjassa, Ranskassa ja Suomessa. Tervetuloa mukaan!

Instagram