Tässä jokin aikaa sitten heräsin siihen todellisuuteen, että saan käydä vessassa ihan rauhassa. Yhtäkkiä se vaan pamahti tajuntaani, vessarauha. Se ihmeellinen tila on saavutettu. Kukaan ei enää viimeisillä voimillaan, henkensä hädässä rääy äitiä heti, kun vessan ovi hiljaa sulkeutuu.

Vessan ovessa on jokin taika. Kun äiti hipsii hipihiljaa vessaan hetkenä, jolloin lapset ovat täysin uppoutuneita omiin touhuihinsa, niin samalla hetkellä, jolloin vessan ovi menee kiinni, havahtuu lapsi / lapset ja alkaa kiljunta. Kuopuksella oli tapana rynnätä vessan oven taakse kiljumaan ja kirjaimellisesti raapimaan ovea. Meidän vessan oven alaosassa on tuuletusaukko, jossa on ritilä. Kuopus raapi ritilää ja yritti työntää pieniä sormiaan ritilän läpi. Jos ritilää ei olisi ollut, olen aivan varma, että kaveri olisi yrittänyt tunkea päänsä aukosta läpi.

Ehkä joku lapsiasiantuntija osaisi selittää sen primitiivireaktion, jonka äidin vessakäynti lapsessa aiheuttaa. Mutta kuten sanottu, lapseni selviävät nykyään hengissä ja ennenkaikkea järjissään sen aikaa, että käyn asioillani. Olen nykyään jopa opetellut lukitsemaan oven ja niinkin hurjaksi olen heittäynyt, että olen sulkeutunut vessaan ipadin kera ja lukenut siellä uutisia. Ihan vaan siitä ilosta, että voin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sammakoita ja ruusuja on tuokiokuvia Saksassa perheensä kanssa kotia pitävän äidin, vaimon ja naisen arjesta. Ihanan tavallista elämää ja hetkittäisiä oivalluksia oman elämän sankaruudesta.