Sairasvuoteella on aikaa katsoa televisiota. Katson suomalaista TV:tä tietokoneen kautta silloin kun katson. Tuosta olohuoneessa olevasta perinteisestä aparaatista meillä katsotaan ainoastaan saksalaista lastenkanavaa. Minä en ole antautunut paikalliselle tv-tarjonnalle. Tässä vaiheessa olisi helppo syyttää huonoa ohjelmatarjontaa (mikään ei muuten ole niin järkyttävää katseltavaa kuin lauantai-illan vietteeksi tulevat Schlager-pläjäykset) mutta todellinen syy on, häpeällistä myöntää, että en edelleenkään osaa paikallista murretta sen vertaa, että jaksaisin katsella saksankielisiä ohjelmia. Niitä huonoja ohjelmia siis.

Mutta nytpä poikkesin hiukan aiheesta. Katselin siis suomalaista ohjelmaa. Kotona oli myös kuopus ja hän tuli viereeni hetkeksi katsomaan, mitä äiti tuijottaa. Lapsi katsoi ja hihkaisi riemuissaan: "Kato, äiti! Ninja!" Kuvassa näkyi silloin niqabiin pukeutunut nainen. Kyllä, ninjaltahan se näytti, oli pakko myöntää. En lähtenyt avaamaan tämän ninjan perusolemusta lapselleni tällä kertaa. Jäin kuitenkin miettimään, kuinka asiasta kertoisin.

Maailmassa on niin monia ihmetyksen aiheita, sekä lapselle että aikuiselle. On asioita, joista on helppo puhua ja on asioita, joita on kovin vaikea selitää lapselle. Siksi minulla onkin halu suojella lapsiani. Kun esimerkiksi olemme käymässä Suomessa, en halua pitää televisiota auki, koska uutiset ja monet ohjelmat ovat täynnä hirmuisia asioita. Onko se sitten jonkinlaisen pumpulikuplan ylläpitämistä, en tiedä. Esikoiseni on sillä tavalla herkkä, että menettää helposti yöunensa liian jännittävistä ohjelmista. Ahdistavat asiat jäävät vaivaamaan mieltä ja tunkevat uniin pahoina kuvina. Siksi haluan pitää rajoja sen suhteen, minkä verran hurjuuksia lapseni näkevät esimerkiksi juuri televisiosta. 

Ja tässä tuli esiin yksi vahva syy, miksi en voinut heti kertoa lapselleni, että kyseessä ei ole ninja vaan nainen, jolla on peittävä kaapu yllään. Ahdistuin itse nähdessäni niqabiin pukeutuneen naisen. Ahdistuin niistä ajatuksista, jotka heti mielessäni liitin niqabiin ja muihin naisen peittäviin kaapuihin; naisten alistaminen, väkivalta, huono naisten asema ja niin edelleen. En halunnut ryöpsäyttää kaikkea sitä vaan päätin jäädä miettimään, kuinka kertoisin asiasta neutraalisti ja ymmärrettävästi pienelle lapselle. Siinä sitä onkin sarkaa. Kuinka puhua maailman asioista ja tapahtumista lapselle ilman, että loisi ennakkoasenteita taikka turhia pelkoja. Ei ainakaan niin kuin minulle tuntematon suomalainen mies eräässä videossa, jossa mies pitää käsissään apinanukkea. Mies näyttää apinaa pienelle tytölle ja sanoo: "Katso, pakolainen!" ja mojauttaa apinaa nyrkillä naamaan.

Kommentit (1)

Lotta

Sen jälkeen, kun eräässä lehdessä - olisiko ollut peräti Me naiset - eräs suomalainen vaikuttajanainen kuvasi burkhaan pukeutuneita afganistanilaisnaisia "sulkapalloiksi", en ole koskaan voinut katsoa näihin totaalikaapuihin pukeutuneita naisia ajattelematta sulkapalloa ja näkemättä heitä sulkapalloina. Se kielikuva oli todella osuva. Katsopa joskus sulkapallon muotoa. Sulkapallo-naisparat! Tuo Ninja-luonnehdinta on myös hyvä. Siksikin, että täysmustaan, täyspitkään kaapuun sonnustautunut nainen on myös aika pelottava näky, jos hän ilmestyy jostain odottamatta. Minussa herää vähän samantapaisia ajatuksia kuin sinussa, en ole ihan sinut noiden kaapujen kanssa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sammakoita ja ruusuja on tuokiokuvia Saksassa perheensä kanssa kotia pitävän äidin, vaimon ja naisen arjesta. Ihanan tavallista elämää ja hetkittäisiä oivalluksia oman elämän sankaruudesta.