Ollaan tässä lomalla. Lennettiin Meksikoon. Täällä on meneillään vuodenaika nimeltään sadeaika. Sataa yöllä, sataa aamulla, sataa päivällä ja kun kerran on satamaan ruvettu niin sataa vielä vähän, tai enemmän, myös illalla. Onneksi pieni sade ei haittaa, kun on sentään lämmin ja koska on lämmin, tarkenee uida ja koska voi uida, lapset viihtyvät ja koska lapset viihtyvät, jää ihmiselle aikaa ajatella. 

Minä esimerkiksi olen tässä ajatellut semmoista, että tämä matkustelu se on ihmiselle aika rankkaa. Yhtäkkiä sitä saattaakin olla jotain aivan muuta kuin mitä on aina kuvitellut olevansa. Niin kuin nyt täällä Meksikossa minusta on yhtäkkiä kehkeytynyt kiharapää. Aivan, kiharapää. Minun luonnonsuora piikkikiharani on muuttunut täällä kummalliseksi lainepehkoksi. Mitä tässä nyt pitäisi ajatella? Olenko siis kaikki nämä vuodet ollutkin oikeasti kiharapää ja Meksiko paljasti todellisen minäni? 

Tästä tuli mieleeni eräs toinen matka. Vuosia sitten matkasin Japaniin. Olen tällainen hyvin tavallinen, keskiverto suomalainen. En ole laiha, en lihava, pituutta on juuri keskiverron verran ja kengännumerokin se tosi yllättävä 39. Japanissa taas totesinkin olevani pitkä, lihava ja suurikoipinen. Katselin maisemia paikallisten päälakien yli ja vaatekaupassa myyjättäret yrittivät peitellä hämmentyneitä hihityksiään, kun vaatteita katsellessani kyselin "Any bigger?" Kenkäkaupassa sentään tein löytöjä, kun alehyllyyn oli päätyneet jättikoot kuten 39. 

Siellä minä sitten länsimaisena amazonina tömistelin sirojen, nukkemaisen pienien japanilaisten seassa. Taisin aiheuttaa myös vaaratilanteita. Etenkin kerran, kun kävelin metrotunnelin ostoskatua väärää laitaa. En tajunnut, että siellä maankin alla myös jalankulkijoilla on vasemman puoleinen liikenne. Onneksi japanilaiset ovat kuin kaloja vedessä, joten eteeni aukeni soma väylä rymistellä eteenpäin, eikä kukaan jäänyt alle.

Amerikassa sen sijaan olen sitä toista äärilaitaa. Opin sen ensimmäisellä Amerikan valloitusretkelläni. Menin tutustumaan erään Victorian salaisuuksiin. Nappasin mukaani M-koon vaatteen ja suuntasin kohti pukukoppia. Siellä myyjä katsoi valitsemaani vaatetta, puisteli päätään ja häipyi paikalta. Kohta hän palasi kantaen mukanaan kokoa Petit/Small ja patisteli koppiin. 

Että hirvittävän rasittavaa tällainen, kun joutuukin yhtäkkiä katselemaan itseään uusin silmin, näkemään itsensä erilaisena kuin on aina kuvitellut olevansa. 

Kommentit (2)

Lotta

Hih, hih! Nauratti tuo kuvauksesi Japanista, näen silmissäni, miten mennä rymistelit eteenpäin ja japanilaiset liukenivat edestäsi tietä antaen. Totta, että kaikki on kovin suhteellista! Nauttikaa Meksikosta, kun lapsetkin kerran nauttivat. Jännä miten paljon ilmasto vaikuttaa ihoon ja niihin hiuksiin, mutta niinhän se on. Täällä Afrikassa on niin kosteaa, että iho ei tunnu kuivuvan niin paljon kuin yleensä, kosteusvoidekin imeytyy hitaasti. Ihan mukavaa, mutta varjopuolena on se, että aurinko on piirrellyt poskiini kohta Afrikan mantereen kokoiset pigmenttiläiskät, kaikista aurinkovoiteista ja leveälierisistä hatuista huolimatta. Elämä näkyy :-) Mihinkäs kokoluokkaan sinä MEksikossa sijoitut, oletko amatsoni vai amerikkalaisittain "petite"? 

Sammakoita ja ruusuja
Liittynyt15.9.2015

Täällä Meksikossa olen paikallisia naisia pidempi ja leveyssuunnassa kapeampi. Paikallisia vaatteita en ole vielä käynyt kaupassa katselemassa, joten en osaa sanoa, mikä olisi sopiva koko. Kokoa kyllä noin yleisesti olen miettinyt. Iso osa paikallisista kun näyttää olevan varsin pyöreää porukkaa. En kyllä sitä ihmettele sinänsä. Hotellista ei saa vettä lukuunottamatta mitään sokeritonta juomaa. Kävin kaupungilla etsimässä sokeritonta tuoremehua. En muista, montako kauppaa ehdin koluta ennen kuin löysin tasan yhden sokeroimattoman mehun. Mielenkiintoista oli myös se, että kaupan työntekijä tarjosi minulle yhtä mehua sokerittomana. Käänsin purkin kylkeä ja luin ainesosista hänelle sokerin. Kaveri katsoi täysin yllättyneenä, että oho, niinkö. Eivät siis taida paikalliset aina tietää, mitä juovat.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sammakoita ja ruusuja on tuokiokuvia Saksassa perheensä kanssa kotia pitävän äidin, vaimon ja naisen arjesta. Ihanan tavallista elämää ja hetkittäisiä oivalluksia oman elämän sankaruudesta.