Ylitin tänään pari kynnystä. Kerralla siis kaksi, hop vaan. Eivätkä olleet käytännössä korkeita mutta henkisesti näköjään varsin vaativia ylittää. 

Olin kerännyt monta pahvilaatikollista vaatetta ja kenkiä. Tarkoitus oli toimittaa ne hyväntekeväisyyteen. Laatikoita oli useampi ja ne siirtyivät monen viikon ajan huoneesta toiseen. Alunperinhän ne oli tarkoitus toimittaa kohteeseen muutaman päivän sisällä. Lopulta laatikot vaeltelivat vierashuoneesta olohuoneeseen, olohuoneesta makuuhuoneeseen ja niin edelleen varmaankin puolentoista kuukauden ajan. Ja ne laatikot on syöneet ihmistä. Siinä ne on silmien eessä maanneet. "Tässä me nyt ollaan. Me oltais menossa jollekulle, jolla olisi meille käyttöä. Että mentäiskö jo?" Minä sitten aina suljin silmät ja mietin, josko huomenna.

Ongelmana nimittäin oli se, ettei meillä ole autoa, eikä kellään lähellä asuvalla kaverillakaan ole. Taksiakaan en viitsinyt rodausta varten tilata. Liityin kuitenkin aiemmin tänä vuonna autofirman asiakkaaksi. Autoja on pitkin kaupunkia ja käyttöliittymän avulla näkee, missä on lähin auto. Napin painallus ja auton voi varata käyttöön. Sen kun kävelee autoon, avaa oven kortilla, ajaa ja parkkeeraa käytön jälkeen minne haluaa. Mutta kun ensin piti ladata se ohjelma omaan aparaattiin ja kirjoittaa sinne jotain salasanoja ja ties mitä. Kauhee säätö.

Onneksi minulla on mies, joka tarvittaessa antaa potkun takamukseen. Mies pisti ohjelman kuntoon ja näytti kädestä pitäen, kuinka auton voi varata. Tadaa, eipä ollut enää tekosyytä olla hakematta autoa. Tosin sitä auton varaamista piti silti vähän jännittää. Miettiä hetki, uskaltaako painaa sitä varausnappia. Uskalsin. 

Hain auton, pakkasin pahvilaatikot autoon, ajoin laatikot kohteeseen, palasin kotiin ja parkkeerasin auton. Mikä helpottunut tunne. Hop. Kaksi kynnystä noin vaan kevyesti rimaa lainkaan hipomatta. Tässä nyt mietin, millaisen papukaijanmerkin itselleni soisin. Suoritinhan sentään aikamoisen henkistä laatua olevan urotyön. 

Huonompi puoli tässä on se, että nyt tuolla makuuhuoneessa on tyhjää lattiapinta-alaa. Tekee mieli hakea kellarista siihen pari uutta pahvilaatikkoa, joita voisi ruveta täyttämään.

Kommentit (1)

Lotta

Wau, hienoa! (Uskalsit ajaakin - tai no ei se ehkä sinulle ollut mitenkään ihmeellistä, mutta pitkän paussin jälkeen ainakin itseäni jännittää ajaminen aina ihan hirveästi.) Hatunnosto!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sammakoita ja ruusuja on tuokiokuvia Saksassa perheensä kanssa kotia pitävän äidin, vaimon ja naisen arjesta. Ihanan tavallista elämää ja hetkittäisiä oivalluksia oman elämän sankaruudesta.