Miksi ihmiset ovat niin kummallisia? Kysymyksen voisi asettaa myös näin: miksi kaikki eivät ole samanlaisia. No, vastauksen tiedätte. Silti sitä joskus huomaa ihmettelevänsä, että mitäköhän tuokin oikein ajattelee, kun on noin kummallinen.

Kävin juttelemassa esikoisen opettajan kanssa. Esikoisella on uusi opettaja, edellinen jättäytyi tauolle, koska lisääntyy. Tämä uusi opettajakin on kuitenkin ollut kuvioissa jo sen aikaa, että tietää oppilaansa. Hän siis esimerkiksi tietää meidän lapsukaisen olevan syntyperujaan ei-saksalainen. Siinä keskustelun aluksi opettaja kysyy, onko minulla jotain mielenpäällä. Minähän tietenkin kysymään, että mitenkäs lapsella sujuu paikallisen murteen kanssa. Pohdin siinä ääneen, että kun me vanhemmat ei osata sillä saralla auttaa, on nääs vähän hoonoo tuo äiteen ja isin saksa. Opettaja kysyy sitten: "Mitäs te puhutte kotona?" Nanosekunnin ajan tuijotan opettajaa kysymysmerkkinä, kunnes tajuan vastata: "No tuota, suomeahan me kotona puhutaan. Me kun ollaan suomalainen perhe." "Sitä ei kyllä yhtään kuule lapsen puheesta." vastaa opettaja. Sepä kiva, mietin hiukan ylpeänä. Jäin miettimään kyllä muutakin.

Tokihan tämä meidän lapsen opettaja saattoi kysyä kotikielestä sen enempää asiaa miettimättä mutta olenpa kuullut muitakin mietteitä. Erään suomalaisen tuttavan paikallinen opettaja ehdotti, että suomalaisten vanhempien pitäisi ruveta puhumaan kotona lapselleen vain saksaa. Itse asiassa koko perheen pitäisi vaihtaa kotikieli suomesta saksaksi. Herttainen ajatus, todettiin tuttavan kanssa. Olisipa ainakin kerrankin hiljaista, koska kellään ei olisi mitään sanomista kiitoksen ja näkemiin lisäksi.

Ajatella, ihmiset tosiaan muuttavat toiseen maahan osaamatta kohdemaan kieltä. Kun muutimme tänne, olin minäkin käytännössä ummikko saksan suhteen. Tässä vuosien varrella olen kuitenkin yllättänyt itseni oppimalla. Yllätys se on siksi, että myönnän minulla olevan suuremman luokan asennevamma tätä paikallista puheenpartta kohtaan. Muutama vuosi sitten kävin läpi ihmeellisen vaiheen, jolloin suustani pulpahteli pelkkää ranskaa, kun yritin puhua saksaa. Yritin pää savuten muodostaa lauseita saksaksi ja plup, plup, mieleeni suorastaan tursui sanoja ja lauseita ranskaksi. Sieluni kaiketi halusi tuottaa jotain kaunista tämän karskin kielen keskellä.

Olen siis oppinut paikallista mutta yhä edelleen valitsen muunmuassa lääkärit sillä perusteella, että osaavat englantia. Haluan olla varma, että ymmärrän, missä mennään. Olin tässä taannoin kuitenkin lapsen kanssa lääkärissä. En tullut tiedustelleeksi, puhuuko lääkäri englantia vaan asiointi tapahtui saksaksi, koska potilaana oli saksaa _ilman aksenttia_ puhuva lapseni. Diagnoosin kohdalla pyysin asiasta tarkennusta. Kerroin, että koska oma paikallisen kielitaitoni on heikohko, niin haluaisin saada tilanneraportin paperilla, jotta ymmärtäisin asian täysin. Lääkäri tuijotti minua kuin idioottia. "Niin että mikä tässä on ongelma?" Selitin, että haluan diagnoosin paperilla, koska haluan ymmärtää asian täysin, jotta voin referoida asian esimerkiksi vaikkapa lapsen isälle myöhemmin. Lääkärin ilme oli säälivän huvittunut, kun hän raapusti sanat lappuselle, ja _ilman aksenttia_ saksaa osaava lapseni pyöritteli silmiään. Diagnoosi oli niinkin haastava asia ymmärtää kuin murtunut luu.

Hetki oli erittäin kasvatuksellinen lapselleni. Hän pääsi henkilökohtaisesti näkemään tilanteen, jossa aikuinen ihminen kohtaa rohkeasti tilanteen vajavaisella kielitaidollaan ja selviää siitä. Vaikka, tuli mieleeni, saattaa olla, että lapseni näkee asian hieman toisin, eikä se tilannekaan tarkemmin ajatellen niin harvinainen ollut. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sammakoita ja ruusuja on tuokiokuvia Saksassa perheensä kanssa kotia pitävän äidin, vaimon ja naisen arjesta. Ihanan tavallista elämää ja hetkittäisiä oivalluksia oman elämän sankaruudesta.