Tiedätte varmasti sen tunteen, kun vaatteessa on jokin pieni kohta, joka ärsyttää inhottavasti ihoa. Se pieni, näkymätön saa kiemurtelemaan ja kiristää hermoja. Jos onnistuu löytämään sen raivostuttavan kohdan ja saa poistettua sen, on oma mikrokosmos taas pelastettu.

Mutta mitä voi tehdä, jos ärsytys tulee ulkopuolelta ja raapimistunnetta aiheuttava ärsytys on henkistä laatua? Minulla tämän erittäin epämiellyttävän oireen laukaisee lökäpöksyt. Ne housut, jotka on vyöllä kuristettu takapuolen puoleenväliin taikka kokonaan takapuolen alle. (Kädet alkaa täristä ällötyksestä jo pelkästä mielikuvasta.) 

Olimme eräs viikonloppuaamu koko perheen voimin kahvilassa aamupalalla. Mikä ihana nautinto, aamupala tarjoiltuna pöytään. Itse ei tarvitse kuin valita kahvila ja päättää, minkä aamupalan listalta haluaa nauttia. (Joskus tosin noissa kahdessakin tehtävässä on haasteensa, kun yksi haluaisi yhteen kahvilaan ja toinen toiseen, mutta se ei ole nyt tämän tarinan aihe.) Olimme siis saaneet annoksemme, kun kahvilaan ilmestyy pieni perhe, isä, äiti ja lapsi. Ihan normaalin näköinen perhe, ei millään tavalla epäilyttävä eli tavallinen, aamupalaansa nauttiva yksilö ei osaa pelätä pahinta. Kunnes mies kääntää minulle selkänsä. Olin juuri saanut suuhuni herkullisen annoksen munakasta ja bratwurstia, kun silmieni eteen räväytetään lökäpöksyt ja maailman hirveimmät bokserit. Kulahtaneet, värinsä kauan sitten menettäneet lurpsahtaneet alushousut, joissa on järkyttävän suuri reikä. Mies tarjoilee näkymän minulle pyllistämällä. Olin niin sanomattoman tyrmistynyt, että en kyennyt muuta kuin tuijottamaan. Ja se reikä tuijotti minua. Koko loppuaika aamupalasta menikin sitten siihen, että me tuijotimme toisiamme, reikä ja minä. Vieläkin puistattaa.

Erään kerran kävelimme ulkona kaksin, minä ja mieheni. Yhtäkkiä edessä kulki nuori mies, jonka housut oli kiristetty takapuolen alle. Housujen haaroväli oli polvissa ja vyö takapuolen alla oli niin kireällä, että miehen oli vaikea kävellä. Jossain vaiheessa miehelle tuli kiire ja hän lähti juoksuun. Tai ei sitä oikein juoksemiseksi voinut kutsua. Kaveri heitteli jalkojaan sivukautta eteen, koska polvet eivät housujen takia päässet koukistumaan. "Jos meidän poika joskus pukee ylleen tuollaiset housut, lähetän sen kyllä heti armeijaan koulutukseen!" tuhahdin ääneen miehelleni. ....  Minä sanoin niin! Minä, joka en kannata armeijaa, enkä usko armeija tekevän pojista miehiä. Tämä lausahdus kertoo täydellisesti sen, minkälaisen reaktion lökäpöksyt saavat minussa aikaan. Järkyttävää.

Harmillisinta tässä on se, että en voi näitä lökäpöksyjä, rasittavan pesulapun tapaan, leikata irti ärsyttämästä. Kyllä pienen ihmisen elämä on ajoittain täynnä haasteita.

(Ostin zen-värityskirjan. Täytyy ruveta kantamaan sitä mukana, jotta voin tiukan paikan tullen pysähtyä kädet täristen värittelemään.)

 

 

Kommentit (2)

Ummi

Niin tuttu tunne, että ihan ku oltais sukulaisia. Ne resukalsarit kestää, mutta ku raavaan miehen pitäjänraja paistaa lökäreitten kauluksesta, se on liikaa. Siis lökärit lailla kieltoon! On muuten mahetsu ruusupuska tuosa kuvasa.

Lotta

Muistan kerran kun Berliinin metrossa tyttären kanssa istuttiin matkalla kotiin, ja reissusta tulikin piinallisen pitkä, sillä ihan meidän molempien eteen, kasvojen korkeudelle, parkkeerasi mies, jonka housut oli kiristetty just takapuolen alle kuten kuvasit. Siinä, noin muutaman sentin päässä meistä, näkyi kalsarit, merkkiä ja kokoa myöten, kas kun ei vauhtiraidatkin näkyneet. Katsoimme toisiamme silmiin ja muodostimme äänettömän "ou nou!"-huokauksen. Jossain vaiheessa meitä alkoi naurattaa. Joka tapauksessa, muistan vieläkin ne alushousut - just silmieni tasalla, Berliinin metrossa matkalla KaDeWe:n pysäkiltä Kollwitzplatzille - ikinä se ei matka ei ole ollut niin pitkä. Huojentavaa, että meitä on muitakin, joissa tuo näky jättää noin pysyvän muistijäljen (vaikkakin on ikävää, että niin käy, mutta lohdullista, etten ole yksin). Hyvä etten metron kaarteissa saanut sitä kalsaritakamusta suoraan kasvoilleni. Niin toivon, että tämä muoti menisi äkkiä ohi. Mies itse taisi olla autuaan tietämätön  herättämästään tunnekuohusta. Seisoi mukavasti selin meihin ja jutteli kaverin kanssa, aistimatta, että takana pari suomalaisnaista odoti kauhun vallassa hetkeä, jolloin hänen housunsa putoavat ja näemme loputkin. Tosin kovin paljon ei siinä jäänyt näkemättä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sammakoita ja ruusuja on tuokiokuvia Saksassa perheensä kanssa kotia pitävän äidin, vaimon ja naisen arjesta. Ihanan tavallista elämää ja hetkittäisiä oivalluksia oman elämän sankaruudesta.