Asiakas on kuningas. Tai niinhän sitä saattaisi kuvitella. Täällä Saksassa tuo harhaluulo häviää hyvin nopeasti. Etenkin entinen Itä-Saksan puoli on tunnettu töykeästä palvelukulttuuristaan. Jopa siinä määrin, että asiasta mainitaan joissakin turistioppaissa.

Useammin kuin kerran olen miettinyt, että missä mahtaa olla se koulutuslaitos, jossa asiakaspalvelussa työskenteleviä ihmisiä opetetaan ottamaan asiakkaalta luulot pois heti kättelyssä. Jossain sen täytyy olla, koska kyseisen oppilaitoksen priimuksia on palkattu töihin sinne sun tänne. Kannattaa olla tarkkana, koska nuo priimukset saattavat näyttää aivan viattomilta, joten kokematon asiakas voi tarkkaavaisuuden herpaantuessa erehtyä ottamaan kontaktia ja sitä virhettä kannattaa välttää. Tosin usein kyllä asiakasta auttaa se, että noilla on priimuksilla on jo valmiiksi sellainen 'näin halveksun asiakasta' -ilme. Sekin opetetaan siellä koulutuslaitoksessa. Ilme helpottaa tilannetta, koska asiakas osaa silloin pää kumarassa hiipiä nopeasti priimuksen ohi ääntäkään päästämättä.

Kauan sitten, kun olimme vasta muuttaneet tänne, enkä osannut saksaa kiitosta enempää, asioin yhdessä kahvilassa. Olin paikan ainoa asiakas ja halusin ostaa muutaman kakkupalan mukaani. Jostain syystä tiskissä ei ollut mitään kylttejä kakuista ja minä olen sillä tavalla erikoinen, että haluan yleensä tietää, mitä syön. Siksipä rupesin englanniksi kyselemään kakuista. Mikäköhän kakku tuo mahtaa olla? Entäpä tuo? Tiskin takana seisoi kyllästyneen näköinen mies ja kolmannen kakun kohdalla mies tiuskaisi: "Well, I haven't got the whole day!" Olin pissiä säikähdyksestä housuuni. Hädissäni ostin pari palaa ja kipitin kiireesti pois. (Vasta myöhemmin tajusin, että kakkujen ostamisen sijaan olisi pitänyt toivottaa herralle hyvää päivänjatkoa ja kävellä ulos. Mutta olin tuolloin vielä aivan untuvikko noiden priimusten edessä.) Sitä kahvilaa ei muuten nykyään enää ole. Ehkä muutkin asiakkaat totesivat, että siinä kahvilassa ei asiakkaita tarvita, koska muutakin tekemistä on.

Joskus vuosia sitten oli Helsingin Sanomissa juttu Saksan palvelukulttuurista. Saksassa oli herätty todellisuuteen ja tultu päätelmään, että saattaisi olla hyvä yrittää saada aikaan jonkinlainen muutos eli pyrkiä tylystä vähän vähemmän tylyyn palveluun. Projektiin oli päätetty oikein panostaa, oli määrärahoja ja koulutusta. Oli myös taho, joka vastasi projektin tiedottamisesta. Helsingin Sanomien toimittaja päätti soittaa projektin tiedottajalle, koska halusi juttuaan varten lisätietoja. Puhelu oli varsin lyhyt ja ytimekäs. Toimittaja esitteli itsensä ja kertoi asiansa eli haluavansa tiedustella projektista juttuaan varten. Puhelimen toisessa päässä todettiin, että kaikki tiedot löytyvät internetistä, katsokaa sieltä, ja *tuut tuut tuut*. Pystyn kuvittelemaan toimittajan hämmennyksen. Monen vuoden Saksassa asumisen jälkeen en yhäkään ole tottunut siihen, kun vastapuoli lyö luurin korvaan.

(Tähän piti laittaa tällainen zen-kuva tasapainottamaan tunnelmaa.)

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sammakoita ja ruusuja on tuokiokuvia Saksassa perheensä kanssa kotia pitävän äidin, vaimon ja naisen arjesta. Ihanan tavallista elämää ja hetkittäisiä oivalluksia oman elämän sankaruudesta.