Kirjoitin eilen erilaista CV:tä itsestäni. Sen tehtävä oli kertoa elämäni ihmissuhteiden näkökulmasta. Nauroin vedet silmissä pohtiessani ihmissuhteitani ja niistä johtuneita kiemuroita, mutta myös mahdollisuuksia, jotka nimenomaan nämä kiemurat ovat mahdollistaneet.

Luettuani tuota kyhäelmääni totesin ääneen itselleni, että tämä on juuri se CV mistä joku pahoittaa mielensä. Tuosta CV:stä tulee väkisin se ”mitä muut ajattelee” efekti mieleen, mutta olen oppinut olemaan välittämättä. Vuodet tekevät armolliseksi itsellensä ja ehkäpä juuri tästä syystä en haluaisi olla yhtään nuorempi kuin mitä olen. Tie olla ajattelematta mitä muut ajattelevat, on vaatinut kohtuullisen matkan kysymyksien äärellä kuka minä olen ja mitä minä haluan? Minä niin kuin varmasti jokainen meistä on kuullut ne kommentit ”ei noin voi tehdä” ”mieti mitä muut ajattelee” ”onko tuossa järkeä” ”kannattaako edes yrittää.” Jos noille kommenteille antaa painoarvoa ei voi noudattaa täysin ajatusta siitä mitä itse haluaa. Juuri tämä onkin meidän ongelma. Mietimme liikaa muita sen sijaan, että miettisimme siihen kuluvan ajan itseämme. Olisimme paljon pidemmällä ja paljon parempia ihmisiä myös läheisillemme.

Nyt joku sanoo, että on itsekästä olla välittämättä. Väitän vastaan, sitä se ei ole. Se on korvien sulkemista vain niiltä asioilta, jotka estävät tekemästä omia ratkaisuja ja omia päätöksiä. Jos mietimme aina mitä muut ajattelee – jäämme taatusti elämään kellokortti elämää – tai kuolleeseen parisuhteeseen – tai siihen punaiseen puutaloon, jota emme edes koskaan halunneet.

Monet asiat määritellään ulkopuolelta tietynlaiseksi ja se vaatii kyllä vähän ponnisteluja olla tyystin erilainen ja elää eri tavalla. Paskamyrsky on aina valmis, mutta rohkeutta on ottaa sekin vastaan ja olla välittämättä siitä. Itsekästä se on siinä vaiheessa, jos lakkaa välittämästä kokonaan läheisistään ja aiheuttaa heille kohtuutonta pahaa omalla toiminnallaan. Mihin taas vedetään raja siitä mikä on ”Kohtuuton paha” on hyvin yksilöllistä.

Minulta kysyttiin eilen missä näen itseni viiden vuoden päästä. Normaalisti alamme kertoa millaista elämää haluaisimme elää tai mitä olemme mahdollisesti saavuttaneet tuon ajan sisällä. Ja kyllä minäkin tein niin ennen.

Kerroin kuvitelmia elämästäni ja uskottelin että voin saavuttaa sellaisen vision, jonka olin päähäni luonut. Vain todetakseni, että niistä asioista, joita aina näissä viiden vuoden sykleissä kerroin, ei ole oikeastaan yksikään toteutunut.

Lopetin elämäni viiden vuoden sykleihin kaavoittamisen samaan aikaan kun lopetin mitä muut ajattelee asian liiallisen pohtimisen, aloin olla lähellä sitä pistettä jossa onni asuu. Nykyään minä vastaan, että minä en tiedä, en todellakaan tiedä, ei ole edes aavistusta. Avaan ovia jos ne ovat kiehtovia ja tuovat hyvää ja suljen ovia, jotka näen esteinä.

Tiedän vain sen asian, että en halua viidenkään vuoden päästä ajatella, mitä muut ajattelevat minun valinnoistani tai tekemisestäni. Muuta en tiedä. Jos avaan valmiiksi ovia, jää huomaamatta ne ovat jotka olisin voinut avata. Samaa pätee ovien sulkemiseen. Suljen kokonaan vain ne joita en halua enää avata – ikinä. Niitä ovia on kovin vähän. Muutamia ihmissuhteita ja muutamia työpaikkoja, muita ovia ei mielestäni kannata lopullisesti sulkea.

Mitä muut ajattelevat – sillä ei ole suurta painoarvoa, kun kyseessä on oma elämä!

Uskalletaan olla välittämättä ja jätetään kommentit omaan arvoonsa. Me kaikki tiedämme ketkä niitä kaikista eniten viljelevät!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Instagram