"Ei nyt aleta katteleen, onko Napolissa keikkoja vai ei, kun me ollaan siellä." Boifrendi tiiraili meikäläistä epäuskoisena ja hieroi korviaan, mutta huomattuaan minun etsivän netistä vain vaeltelureittejä, alkoi hän uskoa, että olin tosissani. Kirpaisi kuitenkin huomata, että Robert Plantin konsertti olisi tuossa pizzakaupungissa samana iltana, kun me jatkaisimme matkaa Napolinlahtea etelään, Vico Equenseen. Kyllä kyllä, olin jo Led Zeppelinin keulakuvan kerran nähnyt, mutta mitä se nyt meinaa musiikin meressä? Joskus kertakin voi olla liikaa, mutta ei tässä tapauksessa. Kävin kuitenkin ennen matkaa usein näyteikkunaostoksilla sormen hapuillessa jo liipaisimella: "Buy tickets." Mutta ähkäisin ja luovutin. Ollaan sitten muutama päivä Napolissa ja kuunnellaan pelkkiä meren aaltoja, autontorvia ja skoottereiden pörinää. 

Ilmastoimaton, ikkunat auki kolkutteleva lättähattu heijasi meitä hitaasti Napolista kohti pikkukaupunkia, jonka valtaosa muista turisteista välinpitämättömänä jätti huomiotta. Paikalliset muljauttelivat silmiään ja osoittivat kapsäkkejämme, että älkää hyvät ihmiset jättäkö niitä vahtimatta. Hikinen puristus käsilaukun hihnasta, seisomapaikka ja vajaan tunnin matka Vico Equenseen. Kyselin vuorenrinnehotellin henkilökunnalta, onko sattumoisin Brucea näkynyt. "Tämähän on Springsteenin isoisän kotikaupunki, vai mitä?" Giovanni vahvisti wikipediasta löytämäni tiedon oikeaksi, ja kertoi, että Springsteenin äidinpuoleista sukua on kaupungissa melkein koko kortteli, ja kyllä: Bruce itsekin on käynyt täällä. Yritin tuijotella silmät leveällä, jos vaikka kuluneet bootsit ja ulospäin suuntautuneet leukaperät vilahtelisivat jossain päin kapeita kujia. Puolen kilometrin korkeudessa merenpinnasta, Vesuviusta tuijottaessa ja poikaystävän käsikynkässä ajatukset amerikkalaismuusikosta kuitenkin väistyivät kuin tulivuoren tuhka tuuleen.

Illalla järjestyi meille kuin itsestään oma disko. Siihen sopi puteli paikallista Limoncelloa ja parvekkeelta näkymä illassa mustuvaan mereen ja rinteiden taloista tuikkiviin valoihin. Jyrkänneravintolasta kantautuva jytke violetin valon kajossa sohaisi miniatyyriseen tanssilattiaamme asti. Myöhemmin, ravintolaväen hiljennyttyä ja komeamman puoliskon mentyä virkistävään suihkuun jäin yksin istuskelemaan kankkuja hiostavaan muovituoliin, ja toljottamaan lahdelle näköalaan mitenkään kyllästymättä. Silloin alkoi kuulua mandoliinin tikutusta ja tuttua introa, ja heti perään italialainen tenori, joka puhkesi laulamaan "O Sole Mioa." Mistä ääni kuului? Jostain alhaalta laaksosta. Laulu tuli livenä, sillä sitä seurasi taputusryöppy. En hakenut keikkaa, mutta se haki minut.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat