Lankoni, Sir H (kuten siskoni häntä kutsuu) oli kuulemma ostanut palolaitokselta käytöstä poistetun pakettimallisen Volvon. Se oli varmaan toiminut ansiokkaasti palomiesten ajokkina, mutta että 400 kilometrin matka Sparreholmista Göteborgin Ullevi stadionille sillä kotterolla? Bruce Springsteenin keikalle!
- Ei tuu kauppoja. Mieluummin lennän. Körötelkää te vaan, tokaisin T:lle puhelimessa. Isosisko oli kuitenkin sinnikäs, ja kehotti minua vielä kerran vilkaisemaan lähettämäänsä valokuvaa: "Kyllä siinä kolme mahtuu nukkumaankin. Patjat peräkonttiin ja menoksi."
Olin jo myöntymäisilläni, kunnes luurista alkoi kuulua korsketta.
- Me mitään paloautoa olla ostettu! Tuo lotja vain sattui kököttämään lähikonsumin pihalla, ja Sir H keksi viilata kälyä vähän linssiin.
 

Koska sisäinen Springsteen -kelloni ei ollut tällä kertaa pärähtänyt soimaan ajoissa, sain T:lle ja itselleni enää hajapaikat eri riveiltä Ullevin katsomosta. Tina Turner -fanina tunnettu Sir H oli jättäytynyt lippuleikistä pois luvaten kuskata meitä vuokratulla, aidolla asuntoautolla. Lanko keksi yhdistää keikkamatkan retkeksi Itä-Ruotsista länteen. Kävisimme samalla Götan kanavalla, ja leiriytyisimme Vättern-järven rannalla. Matkasta tulisi pitkä, koska ensimmäinen pysähdys oli puolen tunnin ajomatkan jälkeen jokivarressa olevassa pullatuvassa, jonka kuski kahvitutkallaan havaitsi. Pysähdyshetki oli tunnin mittainen.

- Ta det lungt bara...

Missä on F-rivi ja mikä paikka?

65 000 kertaa We want Bruce!

E Street Band ei pettänyt taaskaan, vaikka Bruce Springsteenin saksofonisti Clarence Clemonsin tähti loisti - ei enää koskaan lavalla - mutta jossakin meiltä tuntemattomassa paikassa. Tämä kokemani kolmas Brucen konsertti oli sen takia myös haikea. Pomo oli, kuten aina, vastaansanomattoman läsnäoleva, viisaasti nöyrä, ja samalla fiksu kukko, joka omisti lavan ja puolet valtakuntaakin. 
Keikan puolivälissä Springsteen puhui ystävästä, ja bändi, uutena saksofonistinaan Jake Clemons (Clarencen veljenpoika), alkoi soittaa. Instrumentaalin aikana lavan seinustalle heijastettiin kuvia edesmenneestä saksofonistista. Koko yleisömeri oli hiirenhiljaa: ympärilläni olevat ruotsalaiset, minä, kaikki. Sen kunnioittavampia hyvästejä en pysty kuvittelemaan kenellekään.

Lähes nelituntisen musiikillisen vyörytyksen jälkeen hortoilin vielä kuin houreessa kohtaamispaikalle. Siellä odottelikin siskoni sijaan lankomies. Hän kertoi T:n tulleen huonovointiseksi, ja heidän vaihtaneen viimetingassa paikkoja: T lepäämään leirintäalueelle, ja Sir H katsomoon ihmettelemään Brucea.  Tämä suretti, mutta tiesin siskon olevan lujaa tekoa, ja että kaikki olisi loppujen lopuksi helt okej. Pääsimme bussilla leirintäalueelle, jonka liepeillä olevasta lörtsybaarista ostimme rieskan kokoiset hampurilaiset. Kävellessämme matkailuautolle huomasin Sir H:n olevan hiljainen, ja päättelin sen johtuvan Springsteenin keikan aiheuttamasta tunnekuohusta. Kysyessäni, mitä lanko miettii, tämä vastasi:
- Sitä vaan, että vieläköhän Belinda Carlisle mahtaa heittää keikkaa...

 

 

Tämän lähemmäs Brucea ei fani pääse... ellei kutsu käy lavalle rokkaamaan.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat