Musiikkiuutisissa sanottiin, että Stam1na on julkaissut seitsemännen albuminsa. Tuskin oli ensimmäinen levy ehditty jättää soittamatta radiokanavilla, kun jo uutta pukkas. Mihin nämä vuodet oikein karkasivat? "Elokuutiota", kuten niitä iäkkäämpiäkin levyjä on kuunneltava lyriikat silmien edessä. Muuten ei saa sanoista selvää. Ensimmäisen albumin "Väkivaltakunta" on sanomaltaan edelleen ajankohtainen, ja tulee kai aina olemaankin. "Elokuutiolla" (tarkoittaakohan se kännykkää vai jotain muuta sähköllä henkiin herätettyä?) soi uhka älypuhelinten aiheuttamasta elämästä vieraantumisesta, joka on ollut totta jo vuosikausia.

Nyt soi harppu. Harppu soi, ja vie meidät heinäkuuhun 2005.

Jalkosalmirock - tai paikallisten koiranleukojen mukaan Jalkovälirock - soi Lemillä, kuten joka kesä. Saattoi olla, että kaikki paikalliset, mukaan lukien silloinen avomieheni, odottivat vain Stam1nan lavalle nousua. Se, mitä lavalla tapahtuisi, pelotti, koska olin kuunnellut ensilevyä vähän etukäteen. Riittääköhän yksi pari korvatulppia, ja kuinka kauas lavan reunasta pitää perääntyä? Lemin kuuluisin bändi olisi vasta illan showstopperi, joten ei siinä koko päivää kannattanut jännittää. Sitä ennen festariväen eteen tuotiin muun muassa Peer Günt.

Basisti Teijo "Tsöötz" Kettulaa ei takahuoneessa hirveästi kiinnostanut aikamatkailuni ensimmäiselle Peer Güntin keikalle (1987 Kaisaniemen puistoon). "Joo, se oli joskus 25 kiloa sitten", mies naurahti. Joka menneitä muistelee, sitä muistitikulla silmään, totesin itsekin jälkeenpäin. Ainakaan ennen keikkaa ei keskittynyttä soittajaa kannata häiritä avonaisilla päiväkirjan sivuilla. Mr. Günt ei siis ollut juttutuulella, mutta ex-avomieheni löysi festarikentältä Stam1nan Pexi Olkkosen, jota oli opettanut soittamaan kitaraa tämän ollessa vielä teini. Melko pian huomattiin, että oppilas kiri opettajansa edelle, ja exä joutui ohjaamaan lahjakkaan Olkkosen muualle oppiin. Näin kai se jotakuinkin meni. Jos ei, paremmin muistavat voivat asian oikaista. 

Minusta tuntuu, että ne oli kaikki transsissa, stam1nalaiset. Henkisiä sähköiskuja, ylilyövää energiaa ja tolkuttoman nopeita kitarariffejä satoi päälle pahemmin kuin ukkosmyrskyssä, ilman minkäänlaista armoa. Ei tämä ole mikään sohvalla kuunneltava levyorkesteri, tajusin lopullisesti. Tämä pitää hotkaista kerralla silmät selällään, eikä silti ole mitään pelättävää. Samanlaisia sähköshokkeja ei suomalaisista bändeistä ollut minulle aiheuttanut kuin Sielun Veljet.

Lemillä kylänmiehiä harvoin puhuteltiin oikealla nimellään. Välillä epäilin, ettei kaikilla kavereilla sellaista edes ole. Jalkosalmen lavan ympärille kerääntyneiltä Kynä-Mikolta, Einomieheltä, Vermolta tai ylioppilas Larvannolta olisi asian tietenkin voinut tarkistaa. Piti myös tietää, että Vermon verstaalla ei veistelty, vaan pidettiin bänditreenejä.

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat