The Kinks-veteraani Ray Davies kutsui Royal Albert Hallia kermakakuksi. Siltähän se pyöreä pömpeli ensi katsomalta näyttikin: pramea ulkoa ja sisältä. Olin saanut houkuteltua uuden ystäväni, intialaisen R:n, ostamaan itselleen jotakin keskijuhlavaa Daviesin keikkaa varten. Olimme tutustuneet kerran kesällä Oxford-streetin varrella pubin terassilla. Lokakuussa 2012 tein jälleen ylimääräisen retken Lontooseen, tällä kertaa kutsuttuna R:n kotiin. Totta kai olin onkinut jo Suomessa selville tulevan viikon livemusatarjonnan, ja haaviin jäi Ray Davies.

The Kinksin vetomiehen keikalla Suomi-lookkini oli: Musta leninki, pinkit sukkahousut ja kynsilakka, korkokengät. Ystäväni Indian-look: tuplaleveälahkeiset pliseeratut ohutkankaiset housut ja yönsininen jakku, kokoa nukenvaate. Lyhensin hirvenloikkiani, jotta R pystyisi kipittämään samaa tahtia, juhlallisesti ja ensimmäistä kertaa Royal Albert Halliin. Mutta mitä? Ohitsemme vaelsi rentoa farkkukansaa, muutama kulmahousupari, ja jokunen hame.  Aulabaarin mieskaksikko totesi meistä huvittuneena: ”Too posh.” Jaa että liian hienosto. No mikäpä siinä.

Ray Davies koikkelehti lavalle silitysrautoja muistuttavissa valkoisissa lenkkareissa. Show-asukseen hän oli valinnut farkut ja ryppyisen, valkoisen paitapuseron.  Luonnonkihara hiuspehko oli vuosien varrella ohentunut, mutta törrötti sinnikkäästi kohti kattoa. Tuntui epätodelliselta istua konserttisalissa, jonka oli aiemmin nähnyt vain tv:stä lähetetyissä livetaltioinneissa. Yhtä taianomaista oli nähdä laulaja bändistä, jota oli nuorena kuunnellut salaa. (Piti olla täys punk, mutta en ihan ollut. Salakuuntelin The Kinksin lisäksi Procol Harumia, The Doorsia ja fiftaribändejä, vaikkei se vissiin ollut muotia).

Davies esitteli muistaakseni useammankin laulunsa sanoilla:
- Tätä biisiä aloin kirjoittaa 16-vuotiaana.
Kun ”You Really Got Me” räjähti soimaan, aloin muistella, mitä tein itse saman ikäisenä. Ray Davies siis hankasi 16-vuotiaana kitarallaan rock-klassikon, joka tulisi kestämään 50 vuotta ja siitä tulevaisuuteen. Siinä iässä minä  ajoin naapurinpojan Soliferilla Törmävaaran juurella kumoon, ilman kypärää, koska siihen aikaan ei ollut pakko.  Tupakoin salaa, mietin poikia ja kirjoitinkin heistä, mutta en mitään levytyssopimukseen johtavaa. Menin kesätöihin saadakseni vähän taskurahaa. Syksyllä rahaa oli kertynyt sen verran, että pystyin ostamaan uudet taskut. Sitten menin lukioon.

"Waterloo Sunsetia" varten Davies kutsui lavalle Paul Wellerin jämeröittämään laulua. The Jamin entisen solistin kutsuminen oli oiva veto ainakin vanhan punk-sieluni mielestä. Weller on tehnyt mainioita soolokipaleitakin, mutta niitä ei kermakakkuhallissa kuultu. Yhden kappaleen jälkeen Paul oli tehnyt tehtävänsä, ja sai Rayn puolesta mennä. Davies bändeineen soitti aikamoisen kimaran tuttuja The Kinks-lauluja, mutta leijonanosa meni karaoken puolelle. Meitä laulatettiin. Mikrofoni sojotti kakun useisiin kerroksiin. Lavan edustan väki hoilotti "Sunny Afternoonia", "Lolaa" ja varsinkin "Victoriaa", koska sen loppuosaa on niin mukava venyttää, ja Victoria Stationin metroasemalla sama meno jatkui. 

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat