Ihan tavallinen puinen nojatuoli lentävällä matolla, ja tuolin vain osaksi täyttävä sutjakka Manna. Ympärillä järjesteli kitaroita joku pitkäletti. Roudariko lie? Siinä oli Glorian Olohuoneklubin toisen setin alkunäytös. Pitkäletti istahti Mannan viereen ja tempaisi otteen kitarasta. Yläparven aitiossa kävi suhina: ”Kuka on hän?” Me Musacornerin jäsenet - aakkosjärjestyksessä A, E, J ja P - reputimme musiikkivisan ja unohduimme kuuntelemaan Mannan melodisia lauluja. ”No nyt se menee pianolle”, kähistiin, kun kitaristi liikahti. Siinä vaiheessa Manna esitteli miehen Mikko Joensuuksi. Se onkin nimi, joka putkahtaa esiin tämän tästä, mutta ei sen takia, että Joensuu olisi kotikamariaan medialle esitellyt, vaan ihan musiikillisista ansioista.

Kun Mannan isoveli, Rane Raitsikka soitti Smackissa kitaraa, kuuntelin ”Look Aroundia” ja Rollari -cover ”Paint It Blackia” silloin, kun niitä humpalta ja iskelmältä radiosta joudettiin lähettämään. Smack oli sopivaa jatketta punkrockille, jonka nimeen olin vähän aiemmin vannonut. Rane on tehnyt useita jälleenrakennustöitä eri bändeissä, ja soittaa nyt Atomirotassa.    Sitä minä vaan, etten olis silloin arvannut, että sukuun saadaan toinenkin lahjakkuus. Mannan kuulas ja kaunis ääni teki aikoinaan korvieni kanssa välittömästi sinunkaupat. Nyt tumma pikisilmä esitti koko keikan istualtaan, polkien toista jalkaansa rytmikkäästi ja innosta ilmassa. Yksi biisi otettiin uusiksi, koska Joensuu soitti yhtä, ja Manna lauloi toista. Mutta kuka huomasi? Heittäköön ensimmäisen kiven.

Katselin Olohuoneklubin aitiosta lavalle, jossa päälaet vaihtuivat, mutta lavastus pysyi samana. Illan ruotsalaisvahvistus istahti kitaroineen tuolille. Prince of Assyrian olin löytänyt sattumalta netin soittosivustoilta. Mies laulaa folkia pääasiassa englanniksi, mitä nyt joskus heittää muutaman fraasin synnyinmaansa Irakin omalla kielellä, joka on minulle täyttä arameaa. Keikan aikana toivoin hänen laulavan enemmänkin arameaksi, tai vähän ruotsiksikin, mutta ei. Prince of Assyria oli parhaimmillaan pianon ääressä, josta myös laulun kuuluvuus oli onnistuneempi kuin lavalla töröttävän tuplamikityksen edessä. Piano-osuuden biisit saivat vierelläni istuvan J:n pyyhkäisemään silmännurkkaa. 

Mutta kuka olisi illan yllätysesiintyjä? Tuure Kilpeläinen ja Markus Nordenstreng olivat poissa laskuista, sillä heidät olimme jo kiikaroineet yleisön joukosta. Jäljelle jäi siis enää noin 2754 vaihtoehtoa. Klubin tuottaja päästi meidät jännityksestä, ja kutsui lavalle Mirel Wagnerin. No sitä se minun valveeni tiesi. Minulle oli nimittäin keikkojen välisellä jäähyllä tullut äkillinen tarve tokaista: "Katsokaa: ilman käsiä! Katsokaa: ilman hihoja!" Kai se johtui takittomuudestani, tai sitten Wagnerin biisistä, jossa hän laulaa: "Look mother, no hands." Se ilta oli tarinankertojien ja folklaulajien. Mirel Wagner esiintyi niin hypnoottisesti, että olisin halunnut jäädä vielä keikan jälkeenkin löhöilemään yläparvelle silmät kierossa.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat