Manhattanilaisen musiikkiklubin portailla seisoskeli mies, joka vilkuili meitä innokkaasti. "No mitäpä leidiis? Haluatteko ostaa keikkalippuja? Mulla olis pari ylimääräistä."
Minä ja T yhteen ääneen, että ei kiitos. Harmaahiuksinen rokkari oli kuitenkin sinnikäs, ja kertoi ostaneensa itselleen ja kaverilleen liput, mutta kumpikaan heistä ei kuulemma pystynyt niitä käyttämään. Isosiskoni T vastasi Nils Lofgrenin tikettien olevan meillä jo käsveskan pohjalla, että sorry vaan. Kerroin vielä ostaneemme piletit edellispäivänä suoraan klubin tiskiltä, eikä se ollut edes mikään Amerikan -temppu.
"No can do..." virnuili veteraanirokkari, ja päästi meidät kipuamaan jättimäiseen saliin. 
Siellä hovimestari ohjasi meidät pitkän, valkoliinaisen illallispöydän ääreen lähelle lavaa.

Suunnitelmissa oli herkutella illallisella samalla kun tsekkaisimme Nils Lofgrenin ja Greg Varlottan lavatyöskentelyä. Vaikka ajatus märehtimisestä musiikkituokion aikana tuntui irvokkaalta, oli se ajallisesti järkevää. Olisimmehan New Yorkissa vain viikon, ja kyllä Bruce Springsteenin E-Street Bandin kitaristin ego sellaisen kestäisi.

Sali alkoi täyttyä yleisöstä, ja meidänkin pöytäämme näkyi tulevan lisää väkeä. Viereeni ohjattiin - kukapa muukaan kuin se lippuja myyskennellyt rokkari.
- Olisitpa nähny ilmees, sanoin hänelle. Mies näytti nololta, ja yritti selitellä, mutta ei yksi huijari kesää tee, eikä saanut pilattua tunnelmaamme. Ukolla oli pari ikätoveria mukana. Yksi kertoi olevansa Irkku, ja huijarirokkari kavereineen New Jerseyn -poikia. Väittivät tuntevansa The Bossin.
- Tai mä oikeastaan niinku tiedän sen, koska sekin on New Jerseystä kotoisin, täsmensi trokari.

En ollut aiemmin vaivautunut kuuntelemaan Lofgrenia ilman Springsteenin bändiä, joten koin jymy-yllätyksen. Tuo ruotsalaisjuurinen kitaristi osasi myös laulaa, ja vangitsi ainakin minun huomioni siihen malliin, että pihvin vieressä olleen pinaattipyreen jauhantakin jäi purukalustossa kesken. Greg Varlotta, josta en ollut aiemmin edes kuullut, soitti näköjään kaikkia mahdollisia instrumentteja, joita roudari eteen kantoi, trumpetista lähtien. Puhallinsoolon aikana tarjoilija toi juomalaskun, jossa veloitettiin vesikannullisesta 10 dollaria, mikä veti T:n naaman kurttuun: "Kuka tilas vettä?" Suoritin nopean kalkuloinnin: entten tentten teelikamentten... "Mie." Tunnustin, ja vajosin pikkuhiljaa kohti pöydän alustaa. Alkoihan tuo kraanavesi näyttää minunkin mielestäni syyllisen merkkejä oluiden ja viinilasillisten kerhossa. 

Vieruskaverini, lipputrokari puhkesi puhumaan: "Mistä vetoa, että Varlotta steppaa lavalla?"
- Vaikka oluesta, vastasin. Mittailin katseellani lavaa, enkä uskonut, että edes Fred Astaire olisi mahtunut siinä teputtelemaan. Mutta niinhän siinä kävi, että lavalle kannettiin pari kertaa pari -metrinen puulankkualusta, jolle Varlotta hypähti alkaen klaputella korkokengillään. 
- Told you so, naureskeli trokari, jota kaverit kuitenkin toppuuttelivat rauhoitellen samalla minua: "Se on nähny tämän setin ennenkin. Ei sun tarvi sille mitään kaljoja ostaa."
Totesin, että veto on veto, ja tilasin tuopin.

 

Nils Lofgren, soittimet, tunnelma.

 

Greg Varlotta ja Nils Lofgren

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat