Luiskahti lauteilta, mutta onneksi ei saunan. Kapusi takaisin lavalle, pitkäkoipinen. Soitto soi, vaikka varmasti teki hetken kipeää. Tiukat farkut, mutta eivät revenneet, vaikka matkaa reunalta lattiaan oli toista metriä. Tukka silmillä, mutta hymy korvissa, tai ainakin melkein. Pätevä muusikko soittaa ja laulaa, vaikka ampiainen pistäis tai humalainen huutais. Svengaa kuin sorkkaeläin, eikä unohda hetkeksikään olevansa työmaalla. Sinä uudenvuoden aattona karkasi irvistys Mikko Von Hertzenin puolesta, mutta veljekset soittivat kuin ei mitään. Raketit paukkuivat, mutta niitä ei kuultu helsinkiläisklubin sisälle. Minkähänlainen itsellä olisi stadionkunto kankku ja polvilumpio murskana, kun tuntui, ettei jaksanut edes korkkareilla koko iltaa katsomossa seisoa? Kysyin tätä samaa ystäviltäni A:lta ja K:lta, joiden takia ja ansiosta olin vaihtamassa vuotta Von Hertzen Brothersin konsertissa.

Sama parivaljakko veti minut ensimmäistä kertaa Von Hertzeneitä kuuntelemaan kesällä 2013, jolloin The Tall Ship Races -kisojen lisukkeeksi oli järjestetty keikkaa keikan perään. Mikäs siinä: Hyvää seuraa, Hietalahden tori alla, meri takana ja bändi edessä. Ensin olin kyllä että ”Liian progehtavaa, eikä ole tarttuvia säveliä. En lähe.” Mutta mihin niiden sävelten pitäisi tarttua, ja mikäs vika progessa on? Nämä ajatukset törmäilivät keskenään ja kaatoivat toisiaan kumoon, kunnes ainoa seisaalleen jäävä jäi loistamaan kuin taskulamppu: ”Pois ennakkoluulo.” Mitä sitten, vaikka tunsin bändin tuotannosta vain pari laulua, enkä niitäkään naapurin taskuja paremmin. Vasta suorana lähetyksenä ilmeni soittajien yhteenhitsautuneisuus ja rytmitaju sekä se, että hienoja melodioita löytyi useammastakin biisistä. Paras kehu orkesterille on, että sen keikalle haluaa mennä toistekin, eikä toiselle kerralle enää tarvitse houkutella, uhkailla tai kiristää. 

Mitä hommata naiselle, jolla on jo kaikkea paitsi lomaosake Tahitilla ja Ferrari autotallissa? Vaikkapa levyllinen suomeksi laulettuja kappaleita Mikko Von Hertzenin esittämänä. Sitä levyä ei ole kai vielä tehty, mutta odottelen. MVH:n tulkitsemana ”Höstvisa” oli jo väristyksiä lähettävää tavaraa. Mitä kaikkea tuolla lauluäänellä saisikaan vielä aikaan?     Mieti, Mikko. Citius, altius, fortius, sanoi entinen paroni ku bändin näki. Onneksi en puhunut kovempaa enkä korkeammalta kerran kevättalven loskassa, kun annoin kaverilleni vinkkejä sekaisen vatsan rauhoittamiseen. Syö tätä äläkä syö sitä tai muuten kuuluu prööt. Takanani joku askelsi lumisohlaavasti, ja lopetin lauseen varmuuden vuoksi kesken. Mikko Von H se siinä käveli puolentoista metrin päässä meistä, mutta päätin jäädä siihen lapsen uskoon, ettei hän ollut näistä luonnonilmiöistä tai kaasuvuotodialogista kiinnostunut. Sovitaanko vaikka niin, että hänellä oli jälkituotantovaihe päällä. Apteekissa puolestani menin ihmettelemään farmaseutille, voiko olla kynsisieni kun on tuommonen pläntti varpaankynnessä. Nurkkasilmällä näin jotain lainattua tai jotain sinistä: Kari Peitsamon huivin, ja huivin alla Peitsamon, joka jonotti selkäni takana. 

Kuvat: Anu Keränen

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat