Varoitus: Eero Raittisen lauluääni saattaa korviin kantautuessaan aiheuttaa äkillisiä kylmänväreitä. Sielukkaan vibraton ilmaantuessa on erityisesti käsivarsien ja säärien iho suojattava lämmittävillä kankailla mahdollisimman pian. Vaikka ihon kananlihaisuus korostaa konsertin elämyksellisyyttä, voi sivuvaikutuksena aiheutua ylimääräistä palelemista. Konserttitilaisuuksiin suositellaankin otettavaksi mukaan huppari, villatakki tai muu nopeasti ylle vedettävä vaatekappale. Ei kuitenkaan fleece, sillä se on tarkoitettu vain mökkitilanteisiin ja kävelylenkille. 

 

The White Knuckles Trio loi onnistuneesti leveää latua Eero Raittiselle espoolaisessa konserttisalissa. Toivon, että Knucklebone Oscar, Yukka White ja Mr.Hillside ymmärsivät, että yleisö oli sidottu penkkeihinsä, ja pystyi eläytymään bändin särmikkääseen ja hienosti tyyliteltyyn bluesiin ainoastaan käsitanssin voimin. "Kiitos, kun ette riehaantuneet", totesi White varmuudeksi rumpujensa takaa. Siinä on aina vähän pattitilanne, kun yrittää hillitä innonkiljahduksia (ettei muu yleisö häiriinny), ja samalla viestittää bändille, että sitä intoa on. Poikaystäväni J oli ainakin villinä Knucklebone Oscarin kitarasooloista, jotka ovat eläytymisineen myös näkemisen arvoisia. Minusta taas pianisti oli tyylikäs, ja nyt tämä sana ei ole tylsyyden synonyymi. Eniten The White Knuckles Triossa viehättää valkonaamaisuus. Ei yritetä jäljitellä bluesin kantahenkilökuntaa, vaan tehdään omaa, lainalauluistakin. Yukka White on lahjakas laulaja ja rumpali, ja saa homman kuulostamaan helpolta. Silmälasit, solmio, ruskea puku ja kuivankälväkäs huumori. Ou jee ou jee.

Mutta se Eero. Tuli takaisin, vai onko poissa ollutkaan. Ainakin näin hänet tv:ssä tulkitsemassa Anssi Kelan säestämänä - yllätys - Princen "Purple Rainia!" Muutama kuukausi sitten väänsin autoradion potikkaa koilliseen päin, sillä luulin Omar And The Howlersin tehneen jotain uutta. Enpä laita älykköpuhelimen biisintunnistinta päälle, vaan koitan selviytyä omin nokkineni arvausleikistä. Kyllä se Omar on, mumisin J:lle. "Tuleeko taas nyrkkiä reiteen?" kysyi boifrendi. (Tapanani on takoa nyrkillä reiteeni, jos tunnistan oudon biisin laulajan. Ne ovat ilon iskuja, sillä hullu on vähästä onnellinen). Eipä tullut iskuja sillä kertaa. Laulaja oli Eero Raittinen, ja bändi WKT. Siinähän se vitsi piileekin, että järjestetään nuoremman polven muusikot ja yksi maestro yhteen, ja katsotaan mitä tulee. Tästä tuli nyt sellainen juhlaillallinen, jota kannatti mennä kuuntelemaan.

- Ei se ole aina niin ruusuista ollut, kertoi Eero Raittinen. "Seitkytluvun alussa mun pari kolme levyä floppasi, eikä yhtä edes arvosteltu", muisteli muusikko, ei katkerasti, vaan toteavasti. Sellaistahan se on pienessä maassa, ja varsinkin taiteilijoilla, jotka vähemmän kasvojaan kameralle näyttävät. 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat