Kun mulla kerrankin oli tilaisuus nähdä Tuomo, oli jo liian myöhäistä. Vai oliko?
Nyt tuli läheltä piti -tilanne, jossa hyvällä onnella oli näppinsä pelissä. Kesken kotoisan lauantaivisailun vai minkä lie tuplan tai kuitin, tuli tunne vilkaista illan konserttitarjontaa paikallisesta lehtisestä. Siellähän se sanottiin muurahaisen kokoisin kirjaimin: Tuomo Prättälä keskellä Helsinkiä: Funkkia luolassa, jossa yleensä soitetaan raskasta rokkia. ”Paljonko kello? Puoli kymmenen! Monteltako bussi? Varttia vaille.” En ehtinyt tälläytyä, joten hyppäsin sohvanraikkaana ulos. Suomalaisen soulin ja funkin mestari, Tuomo Prättälä on kuin poliisi tai taksi: Et löydä, jos haet, mutta esiintyy silloin, kun sinulle ei sovi.
 

Juoksin rautatieasemalta torin poikki suoraan rockpyhäkön lipunmyyntikojulle. Kellaritiloista kuului jo tuomomaisia soundeja, mutta lipunmyyjän mukaan bändi ei ollut soittanut vielä ”kovin montaa biisii.” Halusin uskoa häntä, ja pulitin pilettirahan tiskiin. Sitten narikan kautta lavan ääreen. Hengästyneenä ja tukka sekasin pääsin kuin pääsinkin niin sanottuihin tiloihin. Tämä onnistui tiiviillä orkesteriin tuijottamisella ja yksinkertaisesti kuuntelemalla ällistyttävän taitavia muusikoita. Korviin valui sulaa eliksiiriä, ja tiesin, ettei sitä saa minulta kukaan pois.

Autuutta varjosti pelko, että uusimman albumin ”Tokofobia” olisi jo esitetty. Laulussa kerrotaan aiheesta, josta sekä Tuomolla että minulla on yhtä vähän kokemusta: synnytyspelosta. Vaikka aihe on sarkaa, englanniksi laulettuna ja tarttuvan melodian vuokralaisena sanat kuulostavat silkiltä.
Yritin olla odottamatta biisiä, ja päätin nauttia rennon huolettomasti laulusta kuin laulusta, oli mikä oli. Alitajunta nakerteli kuitenkin toiveelleni mutkikasta polkua, ja aloin olla huolissani. Kello oli  yli yksitoista, ja yön dj asettautui jo pleksivitriininsä taakse. Onneksi ilmoille helähti The New Mystique -levyn nimibiisi, joka on Tokofobian kanssa samalla palkintopallilla.
 

                                                                                                                                        
Tuomon kaunis ja herkkä lauluääni on todella tyylikästä kuultavaa. Ei siitä pääse mihinkään, että mieleen tulee Prince. Mutta mitäs pahaa siinä on, jos pystyy esittämään itse tekemiään hyviä sävelmiä ja kuulostamaan usein jopa paremmalta kuin idolinsa? Eikä sekään haittaa, ettei Tuomo  ymmärtääkseni soita kuin laatumuusikoiden kanssa. Kuulin muuten ensimmäistä kertaa livenä beatboxausta, eikä se toivottavasti jäänyt viimeiseksi. Felix Zenger taiteili soundeja suullaan, ja siitä tuli mieleen siskonpoika, jonka ensisanat parivuotiaana liittyivät musabisnekseen.
- Piippo! poika huusi nähdessään beatboxausta tv:stä.
- Känttä! (gangsta) jos ruudulla näkyi räppäävä mies paksussa kultakäädyssään.

Ehdin kuulla sinä iltana vain 4 laulua, ilman Tokofobiaa. Määrän korvasi korkea laatu, mutta päätin silti olla ensi kerralla Tuomon suhteen enemmän ajan hermolla. Huomasin olevani nuoren yleisön joukossa ihan veera telenius, joten häivyin kellarista elävän musiikin kanssa samalla oven avauksella.

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat