Kuljeskelen pahuksen irtonaisena hiekkapolulla potkiskellen pikkukiviä ja syksyn tilaamattomia lehtiä. Ilta-aurinko kajastaa telttakatoksen yli Tokoinrantaan. Olen niin kiireetön, että ehdin pysähdellä haistelemaan taivasta ja vertailemaan pilvistä muodostuvia biisoneita lohikäärmeenpään mallisiin. Helsingin juhlaviikkojen tunnuslippu lepattaa maamerkkinä, mutta siitä ei ohittamani penkille nukahtanut paljasjalkainen kulkuri välitä. Kukaan ei varasta reppua, vaikka se on miehen pään alla tyynynä. Portsari kuittaa tunnistimella tikettini oikeaksi, ja päästää minut muiden approved -leimattujen sekaan väistelemään viinipikareita ja hehkuvia sikarinpäitä.

Tuollahan on se laulaja. Näyttääpä hyvältä livenä. Suoraan edessä käppäilee laulaja-lauluntekijä, ja takanani se yksi laulava näyttelijä. Ja tuossa näkyy valtakunnan rocktietäjä, toimittaja Jake Nyman. Löin kerran vetoa, että House of the Rising Sun on The Animalsin kappale. Vetovastaavana oli henkilö, joka ei mielestäni tiennyt musiikista sen enempää kuin minä osakekaupoista. Leuhkuuttani menin korottamaan panoksia, ja lupasin vaikka soittaa Jake Nymanille varmistaakseni olevani oikeassa. ”No soita, mutta se on kansansävelmä”, väitti vedonlyöjä. Internet oli kyllä keksitty, muttei se silloin vielä ulottunut kotikäyttöön. Siispä luurinvarteen. Nyman vastasi puhelimeen, eikä kuulostanut millään lailla hämmästyvän sitä, että joku soittelee hänelle illalla kotiin ja kysyy House of the Rising Sunista. ”Sä hävisit. Se on trad.”, Jake Nyman totesi rauhallisesti tummalla äänellään.

”Sä hävisit” alkoi soida mielessäni heti kun näin Nymanin kasvot. Kukaan ei ollut koskaan torpannut minua niin tyylikkäästi ja leppeästi kuin tämä mies. Mutta antaapa olla. Gongi soi, ja vaaksomme hiljalleen jättiläismäisen teltan syliin. Illan aloittaa Dave Lindholm sekä luuttu ja dobro. Tällä kertaa mies ei soita yhtään laulua uusimmalta levyltään Ajaton on ajoissa, vaikka olisi hyvinkin voinut.  (Dave Lindholmista enemmän postauksessani Dave - Sama mutta eri). Samalla penkkirivillä ison lehden musiikkitoimittaja kirjoittaa polvilleen telakoimaansa läppäriin, vilkaisee välillä katsomoon, välillä kattoon, ja kirjoittaa lisää.

Melkein kaikki parhaat laulut, joita kuulin lapsena Sonyn kasettinauhallisesta radiosta, ovat Jimmy Webbin säveltämiä. Kolauttavin oli Glen Campbellin esittämä Wichita Lineman, jonka tarttuvaan kertosäveleen pystyi kielitaidotonkin heittäytymään. Ainakin, jos keksi itse uudet sanat. Toinen kova paukku oli näyttelijä Richard Harrisin tulkitsema MacArthur Park. Tarvitsin monta vuotta kasvuaikaa, ennen kuin uskalsin kotiuttaa tuon kappaleen korvieni väliin. Nyt laululla on oma pieni alivuokralaisyksiö kahden aivosoluni välissä, eikä vuokraa koroteta.

Jimmy Webb on vähällä kompastua astuessaan iloisena flyygelin ääreen ja yleisön eteen. Hän kertoo tarinoita, tosiakin, Nina Simonesta, Frank Sinatrasta ja monesta muusta laulajasta, joille on säveltänyt. Kertomukset melkein muuttuvat kuviksi Huvila-teltan mustaan kattoon; niin elävästi ne meille kerrotaan. Ulkonäkönsä puolesta Webb voisi olla vaikka hollantilainen tai miksei suomalainenkin. Mutta hän on lähtöisin maatilalta Oklahomasta, esiintyy nyt yhtenä iltana Helsingissä, ja jatkaa matkaa Nashvilleen. Siellä hän käy tervehtimässä miestä, joka kävi radion välityksellä meillä kotona. Sen lähemmäs en Glen Campbellia pääse.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat