Psykiatri Phil Towle taisi heittää keltaista nestettä Metallican soittajien silmiin. Olen varma, että St.Angerista olisi tullut raju muutenkin, mutta myös sävykkäämpi levy ilman tuota 40 000 dollaria kuukaudessa kiskovaa esiintymisvalmentajaa. Some Kind of Monster -dokumentti antaa Towlesta kuvan Metallicaa mielistelevänä ja joskus tuottajankin saappaisiin kiipivänä feikkinä, mutta totuuden tietävät vain James Hetfield and the boys, enkä minä. Metallicalla on varaa maksaa yhdelle miehelle henkisestä ilmatilasta X miljoonaa dollaria. Dokumentissa rumpali Lars Ulrich tassuttelee hankkimiensa taideteosten keskellä läpitalon -huoneistossaan. Minulla on vain läpivetohuoneisto, mutta sielläkin voi tassutella, kun laittaa sukkaa jalkaan.

Nyt sitä ollaan taas ajan hermolla, nimittäin menneen ajan. On maanantai 4.6.2012, ja menen mutkikasta hanhenmarssia Sonisphere Festival -alueelle Helsingin Kalasatamaan. En ole käynyt Metallican neljällätoista edellisellä Suomen -keikalla, koska ensin en halunnut. Kun bändi alkoi kiinnostaa muutenkin kuin levyjen kautta, pelkäsin jääväni nahkan, niittien ja maihinnousukenkien alle ja painautuvani mutaan jossain päin vaikkapa Törnävää, Tyrnävää tai Tervolaa. Mutta nyt olen täällä, rauhan tyyssijassa, allani rutisevaa hiekkaa, ylläni savunsininen taivas, vierelläni pikkusisko N. Ympärillämme leipäkuskeja, konttoristeja, lähihoitajia, piirimyyjiä, työttömiä, vartijoita, siivoojia, keittäjiä, hitsaajia, eläkeläisiä, poliiseja, toimittajia, asentajia, opiskelijoita, prosessimiehiä, tradenomeja, ekonomeja ja datanomeja.

Tämä on äärimmäisen herkullinen Metallica-keikka, sillä pöytään on luvattu iskeä The Black Album kokonaisuudessaan, lopusta alkuun edeten ja bonuskappaleilla maustaen. The Black on sattumalta se, jota olen eniten kuunnellutkin. Kirk Hammett ja "Enter Sandmanin" uhkaavasti vaarallisuutta lupaava kitara. Ei siihen kyllästy koskaan. Basisti on vaihtunut jo aikoja sitten Robert Trujilloon, mutta elämä jatkuu, kunhan ei liian pian. Trujillo on aikamoinen näky metrisissä mustissa leteissään. Pää pyörii, lettiset heiluvat, koko ukko on melkein kaksinkerroin ja raastaa neljää kieltä, joista yksi muistaakseni katkeaakin. Vai onko se Hetfieldin kitarasta? St.Anger-albumilta ei soiteta pihahdustakaan, eikä pitänyt soittaakaan. Joku toinen kerta sitten. 

James Hetfield näytti nuorena pottunokkaiselta vastaheränneeltä pitkätukalta, jonka latvakuivat moni parturi vain haaveili päästävänsä päiviltä. Nykyään itsevarmuus ja lahjakkuus komistavat Hetfieldiä vapaaehtoisen haarahiuksista luopumisen lisäksi. "Karismaattinen. Ai mää vai? " Kyllä, James. Sinä olet Metallican laulusolisti. Käytä vihaisesti ääntäsi. Älä tyynny. 

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat