Tax-free -myymälän hyllyjen yli kurkki tuikkiva silmäpari. Karamellien ja hajuvesien takaa ilmestyvä kookas hahmo näytti jotenkin tutulta. Ei mies kuitenkaan henkilökohtaisesti tuttu ollut. Olinpahan vain nähnyt nuo tummat käkkärät usein tv:ssä rumpusetin takana. Ja nyt sitten ruotsinlaivalla tuliaiskaupoilla. Oli pääsiäinen, ja vuosi kai 2012. Laiva vei minua Ruotsiin pyhänseutua viettämään. Yksinäisenä reittimatkustajana tarkkailin merta, ihmisiä ja ihmismerta siten kuin yksinäinen vain tarkkailla voi. Meri on aaltoileva, sininen, musta, tyyni tai rasvainen, mutta riehakkaalle risteilijäporukalle se on pelkkä meri. Joskus yksin matkustava saattaa väen seasta löytää jotakin tavallisesta poikkeavaa. Sitä, mikä oli erikoista tuon tv:stä tutun rumpalin olemuksessa, oli vaikea selittää. Ehkä se oli katseen uteliaisuus ja tuttuus. Ehkä se oli avoimuus, joka kasvoilta paistoi. Ehkä se oli hyvä aura. Hahmon nimi oli Zarkus Poussa.

Päätin, että Suomessa sitten käyn Poussan keikalla, sillä niitä tuntui riittävän: Oli Hemma Beast, Anna-Mari Kähärä Orchestra sekä vähän myöhemmin yhteistyö puolison, Vuokko Hovatan kanssa. Varsinkin Hemma Beastia olin ystäväni A:n kanssa jalat jo lähtöruudulla menossa tsekkaamaan. Usein oli kuitenkin jommallakummalla joku este, vaikka vain se, että Hemma Beast keikkaili sunnuntai-iltaisin, ja ainakin minulla oli aikainen herätys. Ei sitä aamutorkku kestä. "Kyllä me vielä keretään", A hoki minulle ja toisinpäin. 

Espanjassa minulta kysyttiin, minkälaista on suomalainen musiikki. Laitoin Zarkus Poussan "Positiivinen krapula" -levyn soimaan. "Pistä vielä Youtubelta se, jossa tukka hulmuaa ja rumpu soi", sanoivat minulle siellä, kun halusivat kuulla kappaleen "En ilman sua." Kerroin, että tätä on suomalainen musiikki minulle, mutta sitä on niin monenlaista. Ei sitä pysty selittämään, ainakaan tuhannella lauseella. Eikä varsinkaan, jos bändivalikoimaa riittää.

Sitten tuli maanantaiaamu, jolloin kahvikuppi pysähtyi, ja radiotoimittajan sanat sumenivat korviin. Ei ollutkaan enää aikaa eikä mahdollisuuksia vielä nuoren muusikon keikoille. Zarkus Poussa oli menehtynyt vain 40-vuotiaana. "Kadut vain tekemättä jättämiäsi asioita", sanotaan. Niinhän se taitaa olla. Eipä tuo olisi haitannut, jos olisin keikan takia yhden sunnuntaiyön valvonut, ja silmät viiruina aamulla herännyt.  

Pääsiäinen 2012 läheni loppuaan, ja kävelin siskoni ja lankomiehen saattamana Tukholman sataman terminaaliin. Laahustin selkä edellä kohti lipputiskiä, ja huiskutin saattajille hei heit. Lippujonossa olin vähällä törmätä edessäni seisovaan kookkaaseen, tummaan mieheen, jolla oli käkkärät hiukset.

  

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat