Nick Cave lähestyy, tarraa ranteesta kiinni ja asettaa naisen kämmenen vasten rintakehäänsä. "Can you feel my heartbeat!" Cave mylväisee. "Can you feel my heartbeat?" hän kuiskaa heti perään kähisten. Olen varma, että naisen ilmeet vaihtelevat epäuskon, hämmästyksen ja varovaisen ilahtumisen joutomailla. Kuka lie tuo onnenmyyrä, ihmettelen naama vihreänä. Istuu toisella puolella Royal Albert Hallia, muutamaa penkkiriviä alempana kuin minä. Nick Cavelle aurattu kissakävelyn kuja johtaa vain eturivistöön, jolle en itse ehtinyt saada lippua. Ei se mitään. Musiikkiahan tänne on tultu kuuntelemaan, eikä pukutakin rintapieltä roplailemaan, uskottelen itselleni lontoolaisella vaihtopenkillä.

On se onni, että Nick Cave and the Bad Seeds on niin iso, että siitä riittää kaikille. Royal Albert Hallissa toukokuussa 2015 nähty sooloileva N.C. ylettyi henkisillä teleskooppikäsillään peräpenkeillekin. Kun siihen lisätään bändi kokonaisuudessaan, hurjaa viulistia Warren Ellisiä myöten, on avaruus kattona. Helsingin Flow Festivalissa 2013 koettiin sellainen luolamiesten rytinä, että kappaleiden välissä piti karjaista. Ainakin minä huusin. Huusin muistaakseni: "Se on ihan hullu!" ja tarkoitin vuoroin Cavea, vuoroin Ellisiä, ja sain vakuuttavia nyökyttelyjä seurassani olleilta Musacornerin jäseniltä, pariskunta A:lta ja E:ltä. 

Shamaani saarnamies, silloin kun ei harpo edestakaisin lavalla ja huido narukäsivarsillaan, istahtaa pianon ääreen rankaisemaan koskettimia kyynärpäillään. Näin Cave takoi pianoa Kulttuuritalolla. Kas kun ei pistänyt kintaita käsiin ja nyrkkeillyt soitinta mäsäksi. Ei se ollut kaukana. Välillä se kuulosti niin pahalta, että se kuulosti hyvältä. Turun Ruisrockissa herra Cave oli romanttisella ja seesteisellä tuulella. Oli julkaistu äskettäin The Boatman´s Call -levy, joka sisältää vaikka häätanssiksi kelpaavia teoksia. Piano sai pumpulisen kosketuksen, ja kauneus kilpaili herkkyyden kanssa Nick Caven tummassa lauluäänessäkin. Finlandia-talolla tämä sama mies sai jotkut jopa itkemään. Keikan jälkeen näin muitakin punasilmäisiä leidejä, ja yhdeltä kysyin kyyneleiden syytä: "Ship Song?" Niin arvelinkin.

Viimeisin, Push the Sky Away -albumi on ehtinyt kypsyä levylautasella (on niitäkin vielä) jo kolme vuotta. Ei se ylikypsä ole vieläkään, mutta tuleeko mitä seuraavaksi, Nick? Mallina työskentelevä rouva Cave sipsuttaa levyn kannessa. Levyntäysi rauhallisia, ehdottomasti ei etkoon -kappaleita soi paljon kotonani, kuten myös kovempi Nocturama, ja monet muut lätyt. Australialainen muusikko on tehnyt musiikkia joka tunnelmaan. Wim Wendersin elokuvassa "Berliinin taivaan alla" (1987) langanlaiha nuori Nick laulaa lavalla "From Here to Eternityä." Minua oli varoitettu. Siitä vuodesta lähtien paluuta Cavettomaan aikaan ei enää ollut. Useimmin tästä monilahjaisesta lauluntekijästä tulee mieleeni Weeping Song -video: Cave soutamassa Blixa Bargeldin kanssa miniveneellä mustassa muovimeressä. 

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat