Veljenpoika sai pikkunassikkana ensimmäisen kännykkänsä. Minä heti, että lisätäänpä tädin numero tähän nyt. Poika totesi, että ei tartte.
- Miten niin ei tartte? Ihmettelin.
- Emmä soita sulle kuitenkaan. 
Siinäpä vasta sanojensa mittainen mies. Neljä vuotta on vierähtänyt ilman soiton soittoa, vaikka sain lopulta luvan tallentaa numeroni puhelimeen. On hyvä tietää, mitä tahtoo ja mitä ei, ja toimia sen mukaisesti - Ainakin niin pitkälle kuin se inhimillisesti on mahdollista.

Bluesrock -muusikko Anthony Gomes lupasi tulla Suomeen taas 16 vuoden kuluttua tai vähän aiemmin, viitaten edelliseen täkäläiseen keikkaansa Puistobluesissa vuonna 2000. Uskon, että Gomes pitää lupauksensa, eikä ajattele: "Emmä soita teille kuitenkaan." Samoissa blueseissa näin B.B.Kingin, elämäni ensimmäisen ja valitettavasti viimeisen kerran. Herra King ei luvannut mitään, mutta heitti yleisön joukkoon kovin paljon plektroja. Olen huono koppari, ja jäin ilman. Aurinko paistoi matalalta, ja B.B.King lauloi Louisianan tunnuskappaleen "You Are My Sunshine." Vierelläni kuunteli korvat tarkkana ystäväni M, joka on nykyään Arkalasta kotoisin. Menen elokuussa kyläilemään Arkalaan, sillä kesäloma kolkuttelee jo eteisessä. Kysyn samalla ystävältäni, mitä hän muistaa B.B.Kingin esiintymisestä. Meillä ei ole siitä valokuvia, joten muistikuvamme keikkuvat mustan kitaran (Lucillen) ja nojatuolin varassa. Silloin 75-vuotias blueskonkari joutui esiintymään suuren osan keikasta istualtaan.

Miten sitä itse olisi parhaiten sanojensa mittainen? On luvattava itselleen (ja muille) mahdollisimman vähän tai mahdollisimman toteuttamiskelpoisia asioita. Veljenpojan käänteislupauksen lailla voisin luvata, etten lopeta kahvinjuontia tai suklaansyöntiä tai pubeissa käyntiä. Kuinka voisinkaan, sillä pubeissa esiintyy usein Dave Lindholm, Tuomari Nurmio tai joku muu mieltä ilahduttava artisti, joka voi olla uusi löytö.

Olen luvannut Matti Johannes Koivulle, että tulen käymään joskus hänen keikallaan. Tämä sattui metrossa, jossa matkustin kahden ystäväni kanssa penkkivälikössä. Vierellämme seisoi siropiirteinen komea mies, jaloissaan kaksi kitarakoteloa. Kasvot ja sirkeät silmät näyttivät tutuilta, ja laskin yhteen kaksi kitaraa ynnä yksi mies, että sen on pakko olla Koivu. Kysymällähän tuo selviäisi. 
- Anteeksi mutta oletko sinä Matti Johannes Koivu? (Käsivarsi ojossa).
- Olen. (Hiukan ujosti. Suostui kättelemään).

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat