Lemonator vietti kakskymppisiään ja jäähyväisiään kätevästi samana iltana. Valikoin juhlakonserttiin mukaani CD-vetoisen käsilaukun, johon sujautin Lemonatorin The Waltz -julkaisun. Lisäksi käsikynkässäni oli poikaystäväni J, joka ei ollut aiemmin käynyt tämän bändin keikalla. Nyt oli todella korkea aika, sillä kiertue loppuisi juuri tuohon Helsingissä järjestettävään tilaisuuteen. 
Tärkeisiin keikkavalmisteluihin kuuluu myös sopivan korkuisten kenkien valinta. Tällä kertaa palvelukseen astui saapaspari, jonka 7-senttiset korot lisäsivät kokonaispituuttani 175 senttimetriin asti. Se on hyvä etu kurotellessa lavalle päin, koska yleensä edessäni seisoo lierihattuinen koripalloilija.
 

Melodinen pop-rock, Lasse Kurjen poikamainen ääni, ja koko bändin kova energia. Siinä oli hyvä paketti sille illalle. Bändi soitti kaikki parhaat konvehdit rasiasta, ja salintäysi porukkaa hakkasi käsiään yhteen. Erityispatsas menee vielä vokalistin englannille, jota ei ole harjoiteltu ralliympyröissä eikä poliittisilla lehtereillä. Se on rock-kielen uskottavaa ääntämystä. Itse osaan lausua vain "Tuu ti töö tii tuu", ja siksi tiedän. 

Keikka loppui liian pian, kuten onnistuneilla keikoilla tapana on. Jäimme kupeksimaan baarin puolelle, jossa paljastin poikaystävälleni olevani samalla myös nimmaria metsästämässä. Jonkun Lemonatorin jäsenen signeeraus olisi hieno muisto levyni päällä. 
Kytätessäni takahuoneen ovelle päin muistelin samalla niitä harvoja kertoja, kun olen nimikirjoituksia pyydellyt. Niitä ei ole monta, sillä en ole nimmarityyppiä. Yksi oli Remu Aaltoselta Hurriganesin aikoihin (hukattu jo). Merkittävämpi oli Ratsian Jyri Honkavaaran siansaparo. Kumpaakaan ei enää valitettavasti ole: Ei sitä nimikirjoitusta eikä Honkavaaraa. Myös ratikkakuski Aarne Tenkasen postikorttinimmarointi on kadonnut.
Ehkä heikommin kävi tuttavalleni Lissulle, joka kertoi matkustaneensa 12-vuotiaana Memphisiin Amerikan -serkkunsa luo. Lissun setä oli ostanut tytöille liput Elvis Presleyn keikalle. Konsertin jälkeen tytöt olivat kuin ihmeen kautta päässeet Elvarin takahuoneen ovensuuhun, jossa itse kuningas kirjoitti nimeään paperinpaloihin, serkullekin. Elvis Presley oli kääntynyt Lissun puoleen, ja kysynyt: "Haluaisitko sinäkin nimikirjoituksen?" Lissu siihen, että "No thank you."

Heräsin muistoistani, koska äkkäsimme vihdoin Lasse Kurjen lähestyvän baaria. Teimme salamahyökkäyksen, jossa työnjako oli selvä: J ottaa valokuvaa, ja minä anon kirjoitusta. Ojensin levyä ja tummansinistä tussikynää laulajalle. Juttelimme siinä aika pitkäänkin (muurahaisen ajassa vuoden, ja ihmisen ajassa laskettuna 30 sekuntia). Seuraamme tuli vielä t-paitaa kanniskeleva mies, joka esimerkistäni rohkaistuneena pyysi Lassea sotkemaan irtonainen t-paita tussikynällä. Laulaja valitteli, ettei ollut älynnyt ottaa pännää mukaan, koska ei arvannut, että sitä tarvittaisiin. Luovutin Lasselle tussikynän, ja totesin sillä olevan parempaa käyttöä nimmaroinnissa kuin minun peltipurkista tuunatussa kynätelineessäni.

Valssi soi paremmin, kun tekijän nimi on esillä.

Luovutin Lasselle kynän.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat