Ei tarvitse olla ompelija saattaakseen lankoja yhteen. Siskoni N:n ideana oli houkutella langot (avomiehensä Pee, ja poikaystäväni Jii) kanssamme blueskeikalle. Hankala homma, jos yksi on Popeda-fani. Helppo nakki, jos meitä olisi kolme yhtä vastaan. Niinhän sitä mentiin, parhaaseen pikkujouluaikaan kuuntelemaan lauantain toivottuja (ja Peen mielestä vähemmän toivottuja).

En äkkipäätä muista, olenko nähnyt muita suomalaisia artisteja tai bändejä yhtä usein kuin Honey B and the T-Bonesia. Tai muistanpas: Luettelossa ovat Dave Lindholm, 22 Pistepirkko ja Tuomari Nurmio nyt ainakin. Nämä kaikki ovat kuin sokkeleita, sillä ilman perustaa ei synny kunnon taloa, eikä tule uutta hyvää, jos mallikas muotti puuttuu. Honey B:n laulaja Aija Puurtisen ja kitaristi Esa Kuloniemen Mooses-poika (14) on jo nyt rumpalitaituri, ja keikkailee Milo & Moses -jazzkombossa kitaristi-Milon kanssa, joka ei myöskään ole vielä ikämiehiä. Lauantaisella Helsinki -keikalla poika oli lämppärinä vanhempiensa bändille. En olisi pystynyt silmät kiinni sanomaan, että soittajat ovat yläasteikäisiä, enkä kyllä sanonut mitään silmät aukikaan, kun ei sillä iällä ole musiikissa mitään väliä. Jos Steve Winwood olisi 15-vuotiaana jäänyt pylvään taakse empimään, ei Spencer Davis Groupin "Gimme Some Lovinia" olisi varmaan koskaan kuultukaan. 
 


Kesällä kerran Hunajaluitten keikalla baari oli pätsi, ja rumpali Tohtori Hillilän takana oleva ikkuna reuvotti auki. Dumari Nurmio kähisi ja murisi eksoottisesti kuten aina, ja Aija Puurtinen sai ikkunasta ilmavirtaa bassolleen. Tauolla Tohtori Hillilä kopsautti päälakensa ikkunankulmaan, ja minä kaivamaan kättä pitempää, paperia, tukkoa, laastaria laukusta. Hillilä paineli päätänsä sormillaan, ja kysyi minulta: "Tuleeko verta?" Minä siihen, että ei onneksi, mutta ojensin rumpalille silti nästyykiä. Keikka jatkui ilman arpeakaan, ja pääsin vielä ohimennen kiittelemään Aija Puurtista. Sympaattinen ja viisaasti nöyrä. Sellaisia ajatuksia tuli mieleen, kun sain ilahtuneen hymyn.

Neljä vuosikymmentä samaa bändiä, ja minua vielä jaksaa kiinnostaa. Ehkä lippua suomalaiselle musiikille ei liehuteta sittenkään turhaan, jos näin on. Taisi olla vappu 1987 Kulosaaren Casinolla, kun näin Honey B and the T-Bonesin ensimmäistä kertaa. Mitäpä näitä luettelemaan. Laatublues jaksoi vetää puoleensa myös 90-luvun laman jaloissa, 2000-luvun räppiviidakossa, ja varsinkin nyt. Helsinkiläisessä jyhkeässä musiikin ja kokoontumisen kolossissa onnistuimme saattamaan lankoja yhteen, vaikka se toinen harasikin vähän vastaan. 
 


Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat