Firman kesäjuhlissa on usein merta, makkaranpätkiä, saunavihta ja osaston oma bändi. Bändissä soittavat J-P, Seppo, Hannu ja toinen J-P. Naapuriosastollakin on J-P, mutta hän ei osaa soittaa. Meidän firmamme orkesterilla ei ollut nimeä, ja jos olikin, en enää sitä muista. (Onkohan koko työmaatakaan enää?). Bändi oli kuitenkin merkittävä siksi, että se toi hopeatarjottimella eteeni muusikon, jota ilman en ole sen jälkeen osannut ollakaan. Muistan, kuinka J-P tai J-P nyökkäsi rumpalille, rämpäytti arasti kitarastaan ääntä, ja näin biisi polkaistiin varovasti ilmoille. Oli ensimmäinen kesäni tämän joukkion työntekijänä, ja yllätyin, kun aina niin anteeksipyytävän näköinen Hannu puhkesi laulamaan. Ujo mies, joka ei normaalisti silmiin katsonut, henki mikrofoniin: "Four strong winds that blow lonely, seven seas that run high..." Olin kuullut tuon kappaleen ennenkin, mutta kenen se oli? Kallahden äärellä meri liplatti, lokit kaartelivat turvallisen välimatkan päässä lintufoobikosta, rantasaunan piipusta nousi savu, ja minua löi halolla päähän tuo haikea veisu. Aurinko kilotti jo lähtölaskentaa rantaviivaa kohti. Oli pakko kysyä Hannulta. Hän katsoi mistään mitään tietämätöntä minua säälivästi vastatessaan: "Se on Neil Youngia." 

Tuosta hetkestä melkein 20 vuotta myöhemmin istuin ystävieni A:n ja E:n kanssa Areenan katsomossa odottamassa Neil Youngin saapastelua lavalle. Young soittaisi "European Summer Tourin" Electric Bandin kanssa. Päätin olla kaipaamatta Crazy Horsea, jonka levytyksiä olin eniten kuunnellut, Neil Youngin soolojen lisäksi. Turhaa se olikin, sillä keikka oli silkkaa rautaa ja sulaa talia. Onnekseni olen riippuvainen sekä Youngin leirinuotiotuotannosta, että rosoisesta Crazy Horse -autotalliräminästä, sillä molempia tuli tuutin täydeltä. Tuuttiin olisi mahtunut vielä paljon enemmänkin siihen päivään mennessä noin tuhannen levytetyn laulun joukosta, mutta Young valitsi jostain syystä encoreksi Beatlesia. Taustalauluissa ja useissa soittimissa esiintyvää silloista rouvaansa Pegi Youngia Neil kehui vuolaasti ennen kuin aloitti laahaavan hirven koreografian ja hapsuisten hiustensa heiluttelun. Ystäväni A, täysi Neil Young -noviisi, ei osannut sanoa keikasta heti juuta eikä jaata, mutta E valitsi puolensa välittömästi: Se on Crazy Horse -tuotanto tai ei mitään. Rauhalliset balladit nou, särökitaran raapiminen jees.

Youngin seuraava Suomen -keikka järjestettiin Kaisaniemen puistoon, jonka kokemuksestani tiesin olevan keikkapummiystävällisen luontokaistaleen. Vaisto ja lompakon keveys sanoi minulle, että älä osta lippua. Älä osta, vaikka Neil ratsastaakin tällä kertaa Crazy Horsella. Lämpimänä elokuun iltana pyöräilin puiston reunaan kymmenien, varmaan satojen, muiden aidan takana leiriytyvien sekaan. Keikkapummin silmin nähtynä Neil Youngin edestakainen heilahtelu vaikutti ärsyyntyneeltä. Lavan reunoilla sojotti lehtipuhalluskoneiden tapaisia tykkejä, joiden suusta ammuttiin ilmaan paperiroskaa. Puhaltimien voimalla ryttyiset paperinriekaleet saatiin lentelemään ympäri lauteita ja niiden yli. Mikähän se tuokin steitmentti oli? Vaan mikäpä minä olin valittamaan, kun kiven päältä varkain vahtailin. Vieressäni seisova  pariskunta lainasi kiikariaan, jotta minullekin välittyisi lähikuva Youngin liehuvasta latvasta. Crazy Horset ja Neil soittivat katseet lattiaan tai toisiinsa keskittyneenä, kuin olisivat olleet bänditreeneissä. Varmasti 60 metriä lähempänä kokemus olisi ollut toisenlainen, mutta myönnän, etten katunut liputtomuuttani. Vastaan tuli jo ennen keikan puoliväliä nuori mies, joka olisi myynyt lippunsa kympillä, mutta kaupat jäivät tekemättä, koska hänellä ei ollut antaa kakskymppisestäni takaisin.  

Varsova 1995. Hampurilaisbaarissa tarjoiltiin lehmänpötsikeittoa, joka näytti niljakkaalta, mutta maistui herkulliselta. Lusikoin keittoa, ja näin ikkunasta elokuvateatterin seinässä mainosjulisteen, jossa Johnny Depp oli puolimakuullaan veneessä. Julisteessa luki: TRUPOSZ. Jim Jarmuschin ohjaaman Dead Man -länkkärin musiikin oli säveltänyt Neil Young. Matkakumppani oli kanssani samaa mieltä siitä, että Depp puhumassa puolaa, "Jarmussin" uusin elokuva ja Neilin kitara. Ne on koettava. Liput maksoivat 9 zlotya, ja penkit narisivat.

 

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat