Kuka muistaa vielä anorakin? Anohnilla oli anorakki. Siinä oli laaja huppu, ja huppuun kiinnitetty kasvot peittävä ohut kangas. Anorakki oli musta, kuten äänitehosteita hoitavalla mieskaksikollakin. Koko keikka oli tummanpuhuvaa, Hopelessness -albumin sanoituksia myöten. Täytin lapsena krypto-ristikoita. Eräs sanavihje oli ”Pyydä koira yllesi talvella.” Vaakasuoralle riville kirjoitin ”anorakki.”

En tiedä, miksi Anohni (ent. Antony Hegarty) oli peittänyt kasvonsa. Ehkä kyseessä on muuttumisprosessi, jonka aikana hän haluaa pysyä sukupuolettomana ja tulla nähdyksi vain komean äänensä kautta. Tai ehkä syy on sama kuin Flow-festivaaleilla tuntia aiemmin esiintyneellä Sialla, joka haluaa musiikillaan voittaa ulkonäköriippuvaisen viihdebisneksen peittämällä puolipäätä peruukilla. Tuttavani sanoi menevänsä Flowhun Sian takia. ”Onko Nasukin järjestetty?” kysyin silloin Nalle Puhia mukaillen. Oli järjestetty niin hyvin, että veti koko päälavan kentän täyteen ja ylikin.

Anohni aloitti 4 Degrees -kappaleella, joka on varoitus ilmastonmuutoksen seurauksista, käänteispsykologisesti viestitettynä. Tarttuva melodia ja solistin sormenjäljeksi muodostunut lauluääni voisivat hämätä, ellei kuuntelisi sanoja. Olisin halunnut kiittää Anohnia silmilläni, mutten tiennyt, minne katsoa. Yritin nähdä mustan harson läpi muutakin kuin hengityksen tahtiin nenän kohdalla liikkuvan kohouman, mutta eihän se pimeällä lavalla onnistunut. Tuntui kuin muutkin olisivat kaivanneet kontaktia laulajaan, sillä kovin monta lapaa ei pystyssä heilunut, ja aploditkin olivat melko hillittyjä. Leijonanosa oli seinäkankaalle heijastetuilla filmeillä, joissa eri ikäiset naiset liikuttivat suutaan laulujen sanojen myötäisesti, tunnetuimpana ehkä supermalli Naomi Campbell, mutta mielenkiintoisimpina muutamat vanhemmat, voimakkaasti meikatut kasvot.

Aiemmin samana iltana samassa Flow-teltassa veti kuitenkin pidemmän korren New Order. Bändi soitti kuin tiukkarytminen huipputehokas tulevaisuuden luotijuna, kokeneine kuskeineen. Sen junan vaunuissa heilahteli onnellinen yleisö, joka teki selväksi, kuinka tervetullut entisen Joy Divisionin porukka oli Helsinkiin. Vanha punk-sieluni uuden aallon henkineen hölskyi yli. Pusakka piti riisua, ja sitä pyörittää käsivarren päässä. Se oli tuuletusta rankassa savotassa uudistuneelle New Orderille, Plastic -albumille ja varovaisen unelmani täyttymykselle, joita olivat Blue Monday ja Joy Division -encore: Love Will Tear Us Apart.

Flown kirkkaimpiin valopilkkuihin ylsi myös sympaattinen eestiläinen NOËP (Andres Kõpper), jonka tuotannosta minulla on vain lyhyt oppimäärä. Menenkin tästä seuraavaksi kuuntelemaan lystikkään Rihannan ja sen perään vaikkapa Moven. Tästä tykkää vanha ja noori, jolla on sydän toore.

NOËP ja heiluvat festarirannekkeet

 

Morrissey 13.8.2016. Painavaa sanaa, komea ääni, yksi paita. (Morrisseysta enemmän postauksessani "Oma tie vai valtatie?")

Kiitokset Flow-henkilökunnalle, joka piti meistä huolta iloisesti ja mallikkaasti sen ajan, mitä lauantai- ja sunnuntai-iltana paikanpäällä olimme. Kiitokset myös onnistuneen keikan heittäneelle The Last Shadow Puppetsille, joka olisi ansainnut lujemminkin kättentaputuksia kuin kentältä herui. Terveisin P ja J.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat