Aina ei auta, vaikka asialla olisi kuinka legendaarinen suuruus. Keikka saattaa silti jättää kylmäksi. Ei tunnu miltään. Lähdet nuorisoseurantalolta lasittunein katsein miettien ainoastaan, jäikö jääkaappiin muuta kuin puoli kattilallista eilistä makaronisekoitetta. Artisti soittaa vielä encorea, muttet jaksa enää seisoa lautaseinään nojaamassa. Kengätkin puristavat.

Ruisrockissa menin hakemaan illan ainoaa oluttuoppiani karsinasta, joka sijaitsi tosi kaukana päälavasta. Ettäs kehtasinkin. Siellähän soitti Sting, tuo Policen vanha tuttu. Stingin ääni soi kuin levyltä, ja kitara kalskahti teolliselta ja kaupalliselta, sinne karsinaan päin ainakin. Tein väärän valinnan, sillä päätin jatkaa juoman jonottamista boamaisen pitkän ja kiemurtelevan jonon yhtenä pienenä osasena. Minun ei olisi pitänyt hyljätä Stingiä, vaan ottaa selvää, olisiko soundi lavan lähellä lämpimämpi, ja olisinko näin saanut enemmän tunnelatausta vanhan suosikkibändini laulajan esiintymisestä.

Taisi olla sinä samana iltana myös Elvis Costellon lavavuoro. Vähän vinosti ohi meni sekin esiintyminen, sillä olin edelleen vankina olutkarsinassa. Onneksi kävin katsomassa herra Costelloa myöhemmin Tampereella ystäväni A:n kanssa, ja silloin istua tapitimme lähellä lavaa. Erityisesti mieleen jäi persoonallisesti sovitettu ”Watching The Detectives.” Olisipa aivoissa nauhuri, josta voisin tuota komeaa ja rosoista versiota soittaa uudelleen ja uudelleen.

Hirvittää myöntää, että myös John Fogerty lukuisine kitaranvaihtoineen (roudari toi, roudari vei) jätti melko tyhjäksi. Ajatella! Ensin sitä menee teininä Kemiin elokuviin, katsoo siellä ”American Werewolf In Londonin” ja kuulee ”Bad Moon Risingin.” Sitten jää lukemaan lopputekstit ja selvittää, mikä bändi on tuon takana. Siitä lähtien CCR soi kotona vintillä. Kun tulee aika nähdä bändin solisti, ovat odotukset korkealla kuin himmeli katossa. Sitä puristaa Jäähallin penkin käsinojia ja yrittää päästä tunnelmaan. Sitten Fogerty onkin jo siinä, tutulla omintakeisella äänellään. Mutta ei. Ei nouse tunteita. Olisiko pitänyt jäädä illuusioon, ja kuunnella vain levyjä?  Vika ei ole sinussa, Fogerty. It´s not you, it´s me.

Mitä, jos syy tunteiden tyhjyyteen olikin se, että kuuntelin aina vain niitä samoja? Niinpä aloin etsiä tarkoituksella uutta musiikkia. Youtubesta lehahti lentoon nuottiparvi. Löysin mm. Hailee Steinfeldin ”Love Myself” –kappaleen, ja aloin opetella sitä. En kuulunut kohderyhmään, mutta kokeilin silti. Boifrendi ihmetteli muuttunutta musiikkimakuani: ”Kuka laulaa?”
- Yks Hailee.
- Joo joo, mutta kuka laulaa?
 

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat