Voi minkä teit, Dave Lindholm. Menit ja aloitit soolokeikkasi kaikkein uusimmalla laulullasi. Kolmikkomme piti siis rynnätä baarijonosta tyhjin käsin niin lähelle sinua ja kitaraasi kuin mahdollista. Dobro kenotti vuoroaan odottaen lupaavasti vieressäsi.
Ehdimme hädin tuskin näköetäisyydelle ottamaan kiinni tunnelmasta, joka oli jo hetken vaarassa leijailla ilmapallon lailla katonrajaan. Saimme narunpäästä kiinni. Sinä lauloit Hiljaisuuden aika -kappaleesi maltilla ja komeasti. Eipähän tarvinnut tällä kertaa jäädä odottelemaan toivebiisiään encoreen saakka. Tuliterältä Ajaton on ajoissa -levyltä kuultiin tämän lisäksi vain "Se on...Kovaa", joka on kertomus pikavoitolla musabisnekseen pääsevän laulajan noususta ja uhottomasta laskusta.

Tunnelmallisen "Love Built a Housen" soidessa korvani sojottivat kuin tutkat. Suuntasin ne solistiin päin, ja karistin siinä samalla takana seisoskelevien kovaääniset catch upit. Itse vaihdan kuulumiset kotona, kahvilassa tai kadunkulmassa, eivätkä mukana olleet J (poikaystävä) sekä N (sisko) saaneet keikan aikana minusta irti hymyä kummempaa. Puhutaan kun on puhumisen aika. Suustani livahti ohut, tyytyväinen huokaus. Pääsin keskittymään. Dobro soi, Dave lauloi. 
Jossain päin lavan edustaa muuan promilleprinsessa naukaisi kesken balladin: "Ihana saundi!" Dave oli vähällä ratketa, ja pystyi vaivoin pysyttelemään yhtenä kappaleena. Vaikka naukumaija pilasi herkän kappaleen, oli metkaa nähdä Daven kivikasvojen vääntyvän väkisinkin virneeseen. Lujalla tahdonvoimalla se onnistui, ja rakkauden talonrakennus saatettiin kunnialla arvoiseensa loppuun asti.

Tunkkaista ja ohutta saundia ei oltu kutsuttu Tavastialle kylään. Dave Lindholmin ja kitaroiden äänet pääsivät oikeuksiinsa. Kyllä mies saa yksinkin esiintyä isolla lavalla, varsinkin kun osaa. Ei ole aina pakko mennä pieneen pubiin, jossa lava on kolmen sentin korkuinen tai pelkkä matto, ja jossa tuopin jäljet tunnetaan paremmin kuin muusikon viiden vuosikymmenen tuotanto. Hyväntuulinen D.L. jutteli meille välillä ihmisen ja välillä Aku Ankan äänellä, ja tikutti "Tätä iloista siltaa et kävele yksin."

Dave Lindolm, hattu ja huivi. Mikään ei ole muuttunut, ja silti paljonkin. Legendaarisen Bluesoundsin basistin, Ari Vaahteran muistokonsertti heitettiin aikoinaan tässä samassa osoitteessa. Lavalla Daven lisäksi mm. Zape Leppänen ja Jyrki Tomminen. Muistaakohan pikkusiskoni N, kuinka nojailimme toistemme olkapäähän ja lauloimme Bluesoundsin Black -levyn biisejä hiljaa mukana?
Käsi ylös siltä, joka on päässyt Tavastian backstagelle. Kyllä. Sekin onnistui samana iltana.
Entä muistaako N, kuinka köröttelimme Helsingistä Lammille blueskeikkaa katsomaan, takapenkillä seurassamme Zape Leppänen rumpukapuloineen ja ufojuttuineen. Jokohan Zape on hommannut kännykän?

Dave järjesti Savoy-teatteriin Otto Donnerin ja jousiorkesterin kanssa Pieni ja hento ote -konsertin. Sinä iltana kanssamme jäi ulko-ovelle tarinoimaan hetkeksi itse Otto Donner. Ei meistä siskoksista kumpikaan muista juuri mitään, mistä silloin puhuttiin. Vain sen, että Donner oli vitsimiehiä. 
Savoyn konserttisaliin könysi Andy McCoy, jolta N pyysi väliajalla nimmaria. Ei tosin itselleen, mutta kuitenkin. ”Onks kellään londaa pennaa?” huuteli kitaristi. ”Jädkä spennaa”, totesi Andy, kun kyselin mielipidettä Daven konsertista. Mutta ei Andy mitenkään sekaisin ollut. Minua katseli terävä ja tutkiva silmäpari, kun kerroin nähneeni Hanoi Rocksin Suukosken keitaalla.
- Kyl´ mä Suukosken muisdan.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat