Tampereen Pakkahuoneen pihalla luikerteli jono. Oli pimeää, oli lokakuu, me tuleentunutta viljaa. Nuori väki heitti paljonpuhuvia katseita ”Lost In Music” -keikkalipuista minuun ja pikkusiskoon. Kesätakissa paleli, mutta piti päästä katsomaan, minkälainen lavabändi olisi illan johtotähti, Biffy Clyro. Siskoni N oli pyörittänyt tämän skottiyhtyeen uljasta ”Many Of Horroria” Youtubelta. Yhden biisin varaan heittäytyminen vaati lujaa uskoa, mutta väijyi siinä mukana myös halu matkustaa Tampereelle. Siinäpä vasta kaupunki, jossa monen asukkaan piposta on parin silmukan verran luiskahtanut kutomapuikosta karkuun, ja näin saatu varmistettua päähineen löysyys. En tiedä, mikä on tamperelaisten salaisuus, mutta mukavia he ovat kuin mitkä.

Edessämme seisoskelevat herrasmiehet ottivat asiakseen ihmetellä, ovatko ladyt osuneet varmasti oikeaan jonoon. Kysyimme silmät pyöreinä: ”Miten niin, ja kuka täällä oikein esiintyy?” Pojat siihen, että Biffy Clyro. Otin hämmästyneen ilmeen: ”Mitä! Eikö se olekaan Heidi Kyrö?” N heitti löylyä lissää, ja alkoi pää painuksissa poistua paikalta muka pettyneenä ja tarkisti lippunsa huutaen: ”Ei jumalauta, kyllä me ollaan väärällä keikalla. Tässähän lukee Piffy Klyrö!” Tämän teatterin jälkeen kaikille taisi tulla selväksi, ettemme olleet menossa tangomarkkinoille, kuitenkaan.
Oli lokakuu, ja minusta näki sen.

Biffy Clyron musiikki on melodista rockia, johon on heitetty tiukalla mutta lyhyellä ranneliikkeellä kaksi hiukkasellista punkkia. Yhtyeessä soittavat kaksosveljekset (Ben ja James Johnston) sekä yksi Simon Neil. Jälkimmäinen hyppi, tärisi ja lauloi ilman paitaa. Tuli todistettua, että bändi oli tehokkaampi lavalla kuin levyllä, sillä jo pelkkä katselu hengästytti. Mitä jäi mieleen? Väpättävä valoshow, jossa nahkapaitainen vokalisti rankaisi kitaraa. Kaksosten väsymättömät käsivarret bassossa ja rummuissa. Hikiset hiukset ja kiiltävät naamat. Energisyydestä päätellen kokoonpanon nimi voisi tarkoittaa vaikka selkeää iskua tai sitä, että asia on biffy. Google Kääntäjä ei vastannut, kun kysyttiin. Keikka oli ainutkertainen, ainakin minulle. En ole sittemmin palannut tämän bändin tuotantoon, mutta muistot kaivautuivat naftaliinista, kun huomasin, että ilman puseroa oli heiluttu myös tämän kesän Provinssissa.

Omistan tämän postauksen Juice Leskisen sanoituksille. Ottamani kuvat ovat Helsingistä. Ketään ei vahingoitettu.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat