Ystäväni poika oli saanut pari dj-keikkaa nimekkäästä tapahtumapaikasta Helsingistä. Katohan poikaa!
- Miten onnistuit pääsemään niinkin isolle venuelle? utelin.
- Pitää vaan mennä rohkeasti kysymään. Ei ne tule sua kotoa hakemaan, neuvoi tuore dj. Hän kertoi itsekin hämmästyneensä yksinkertaiselta vaikuttavaa keksintöään: Tee ittes tykö. Pääni yläpuolelle syttynyt lamppu alkoi valaista huoneistoa, jossa vietimme ystäväni tupareita. Niinhän se on. Jos haluaa jotain, pitää vain hoksata kysyä. Tuo nuori tiskijukka uskoo itseensä, mutta on huomannut, että markkinointiakin tarvitaan. Jäin siinä Chicago housen, minimalin ja electron (musatyylit luntattu dj:n mainossivulta) kuuntelun lomassa miettimään, ovatko tämän päivän alle kakskymppiset fiksumpia kuin ennen. Monesti tuntuu, että ovat.

Mutta kyllä se luovuus veti tikanpoikaa puuhun ennenkin. Minua se veti aikoinaan Lepakkoluolaan Helsingin Porkkalankadulle. Lepakossa toimi elävän musiikin yhdistys Elmun lisäksi mm. rocklehti Rumban toimitus, Radio City ja teatteri Viirus. Halusin opintojen sivussa tienata mukavalla keinolla rahaa hauskanpittoon. Mutta miten sitä mukavasti rahaa tehdään? Liittämällä työntekoon musiikkia, vaikkapa. Koska en osannut epäillä onnistumistani, matkustin bussilla Lepakon toimitiloihin tosta noin vaan Rumbaan tiedusteluretkelle. Silloinen päätoimittaja Rami Kuusinen (1963 - 1996) sattui olemaan konttorilla, ja kysyi, mitä olen vailla. Levykriitikon hommia pyysin. Kuusinen vastasi, että kyllä tänne freelancereita mahtuu, mutta vain levypalkalla. Kirjoittaja saisi omakseen siis arvostelemansa levyn.  

Rami Kuusinen vetäisi hyllystä kenollaan nojaavan LP:n ja ojensi sen minulle. Albumi oli Billy Joelin Storm Front. Testasin jo varmaan Kuusisen hermoja kysymällä ”Eikö ole muuta?”
- Muut on jo viety, vastasi päätoimittaja, ja pyysi minua kirjoittamaan hengentuotteeni mahdollisimman pian.
Nyt pitää muistaa, että tuohon aikaan olin vähän päälle parikymppinen, ja minulle Billy Joelin biisit edustivat miesmusiikkia, jonka sanoitukset eivät millään lailla liipanneet läheltäkään omaa elämääni. Kuusinen oli sitä mieltä, ettei tässä nyt avustavan kriitikon lempimusaa olla hakemassakaan, ja oli tietenkin siinä oikeassa. Laulu kuin laulu. Kävi kuitenkin niin, että tarpeeksi levyä veivattuani aloin pitää siitä, kunnes se unohtui muiden albumien väliin.

Kehuin kavereille, että nyt olen saanut oven jalkojen väliin, ja musakriitikon elämä voi alkaa. Joku huomautti, että taisit tarkoittaa jalkaa oven välissä. Just niin. Myöhemmin jouduin tuon yhden julkaistun juttuni jälkeen vetämään jalkani Rumban toimituksen oven välistä pois, koska koulu ja muut työt veivät liikaa aikaa. Mutta olin saanut hetkeni. Sain sen, kun uskalsin kysyä. Storm Front pompahti uudelleen vastaan, kun satuin näkemään tv:stä pätkän Kauhea kankkunen 2 -elokuvaa. Siinä albumilta löydetty The Downeaster Alexa soi jonkun  pyöreäkasvoisen partasuun kuulokkeissa, ja kuulosti mahtavalta.


 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä blogi saattaa sisältää musiikillisia jäämiä, mutta ei aiheuta allergisia reaktioita. Se sisältää myös keikka- ja elämänkokemuksia Suomesta ja ulkomailtakin. Seassa on paljon havaintoja ja vähän kritiikkiä. Musiikista ja muusta kirjoitan samalla kun kaivan piironginlaatikoista tarpeettomia vinkkejä ja itsestäänselviä neuvoja.

Blogiarkisto

Kategoriat